Tämän vuoden elokuussa Pettersson julkaisi jatko-osan kirjalleen ja teos kantaa Suomen historian jännät naiset -nimeä. Tarinalliseen tietokirjaan on poimittu muun muassa tarinoita selvänäkijöistä, sotilaista, saarnaajista ja silmänkääntäjistä. Kirjassa esitellään lisäksi muun muassa kukkotappeluita järjestänyt viinatehtailija, poliitikkoja ohjeistanut selvänäkijä sekä heimosotaretkeen osallistunut sirkustaiteilija, vain muutamia mainitakseni.
Petterssonin teosta markkinoidaan yleistajuisena tietokirjallisuutena, joten se kalastelee tavanomaista tieto- tai tiedekirjaa laajempaa yleisöä. Maria Pettersson on kirjoittajana jo valmiiksi henkilöitynyt brändi, koska hän oli valmiiksi julkisuudessa, joten se takasi kirjalle yleisöä. Kirja on saanut huomiota tarinoillaan, mutta jopa enemmän ehkä kirjailijaan kohdistuneesta lähteiden puutteelliseen käyttöön ja jopa plagiointiin liittyvästä kritiikistä.
Neljä yliopistotutkijaa löysi teoksesta useita kohtia, joihin plagiointiepäilyt kohdistuvat. Tutkijat kokivat myös, että Pettersson sivuutti heidän työnsä. Pettersson on kerännyt teoksensa loppuun kymmenien sivujen mittaisen lähdeluettelon, mutta lähdeviitteet ovat tutkijoiden mukaan liian ylimalkaisia. Tutkijoiden esittämän kritiikin mukaan lähteeksi olisi pitänyt merkitä teoksen pohjana käytetyn artikkelikokoelman artikkelit, ei koko kirjaa.
Kirjan kustantaja Atena julkaisi elokuun lopulla tiedotteen, jossa se kertoi pyytäneensä lähdeviittauksista ja lähteiden käytöstä lausunnot kahdelta asiantuntijajuristilta. Tekijänoikeuslain näkökulmasta Pettersson on toiminut hyvän tavan mukaisesti. Kustantamo on kertonut täydentävänsä lähteitä kirjan seuraavaan painokseen. Lähdeluetteloon lisätään myös muutama ensimmäisestä painoksesta pois jäänyt lähde.
Kustantamo ja Pettersson kiistävät plagioinnin, koska lähteet on ilmoitettu ja lähdelistauksen perusteella alkuperäislähde on löydettävissä. Kustantamon mukaan alkuperäislähteitä ei ole kopioitu, mutta ”kaikkia ilmaisuja ei selväkielisyyden vuoksi ole mielekästä muuttaa erilaiseksi vain siksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin”. Pettersson korostaa, että plagiointi on sitä, että väittää toisen työtä omakseen ja tähän hän ei koe syyllistyneensä.
Loppuen lopuksi kysymys lienee siitä, onko tutkijoiden tekemää työtä käytetty reilusti. Toiko Pettersson tutkijoiden työhön jotakin lisää, kun hän popularisoi työn helppolukuiseksi kirjallisuudeksi vai ratsastiko hän muiden työllä ja keräsi sen tuottamat hedelmät? Suomen historian jännät naiset -kirjassa esitellään 54 pienoiselämäkertaa, joista liki jokainen oli niin kiinnostava, että tutkijat olisivat voineet tehdä niistä omat kirjansa. Harmittaako heitä, että Pettersson ehti ensin?
Joka tapauksessa Pettersson ja hänen lähteinään käyttämät tutkijat ovat tehneet arvokasta työtä, koska historia kerrotaan usein vain rikkaiden miesten näkökulmasta. Historiantutkimus eri näkökulmista toisi menneisyydestä kokonaisemman ja totuudenmukaisemman kuvan ja tähän Petterssonkin on kenties teoksellaan pyrkinyt.
Suomessa julkaistaan vuosittain satoja kirjoja, joten siihen massaan on helppo hukkua. Kirjoja on siis markkinoitava muutenkin kuin vain kirjana. Kirjoja saatetaan kaupata uudella elämäntavalla ja voimaannuttavilla selviytymistarinoilla, mutta toisinaan esiin nostetaan kirjailijan ristiriitainen persoona, teoksen sisältämä kohu tai suoranainen paljastus. Välillä kohu syntyy, vaikkei niin olisi tarkoitettukaan. Niin taisi käydä nytkin.
Kaikki julkisuus on hyvästä, väitetään, mutta se, että Journalisti-lehden päätoimittajanakin toimiva Pettersson joutuu teoksellaan tällaisen kohun silmään, voi vaikuttaa hänen uskottavuuteensa. Joka tapauksessa kirjasta ja kohusta noussut julkinen keskustelu on tervetullutta, koska sillä haetaan myös pelisääntöjä. Nyt ei ole kyse tavaran omistajuudesta, vaan ajatusten lainaamisen etiikasta.
Katja Kaartinen
toimittaja