– Surun ainoa hoito on sureminen. Ryhmään voi lähteä, vaikka tuntuu siltä, että ei jaksa puhua. Ryhmässä voi vaikka vain kuunnella, diakoniatyöntekijä Elise Heinonen sanoo.
Vs. kappalainen Soile Palmu rohkaisee mukaan, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.
– Tuomme ryhmässä esiin myös toivoa antavan iankaikkisen elämän, mutta pääpaino keskustelussa on niissä tunteissa, mitä suru herättää. Tunteet ovat hyvin ristiriitaisia, voi kokea kiukkua, miksi puoliso jätti tai jopa kateutta, jos on menettänyt lapsen ja näkee onnellisen äidin.
Sururyhmään otetaan 4–10 henkilöä, jotta ryhmä ei kasva liian suureksi.
– Toivomme, että tulijat sitoutuvat ryhmään. Sitoutuminen luo ryhmähenkeä ja kasvattaa luottamuksellisuutta. Ryhmän keskeinen elementti on kuuntelu. Jokainen surija saa aikaa kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan. Kaikkien tunteet, ajatukset ja kokemukset ovat yhtä arvokkaita, Heinonen sanoo.
Soile Palmu tietää omakohtaisestikin, miten surun voi työntää sivuun. Kun hänen oma puolisonsa menehtyi, hänellä oli silläkin hetkellä vedettävänä sururyhmä. Vetäjä ei voinut jakaa suruaan ryhmässä.
– Surua ei voi kuitenkaan jättää surematta. Joskus se tulee kuitenkin eteen. Suositus on, että menetyksestä olisi 2–6 kuukautta tai ei ainakaan kahta vuotta enempää. Silloin sururyhmän vertaistuki auttaa parhaiten.
Läheisen menetyksen jälkeen elämä tuntuu usein kaaokselta ja kaaos voi tuntua pysyvältä tilalta. Elise Heinonen lupaa, että kaaos menee kyllä ohi.
– Kuoleman jälkeen byrokratiaa ja esimerkiksi pankkiasioita on paljon hoidettavana. Perunkirjoituskin tulee nopeasti eteen. Juuri sillä hetkellä, kun ei jaksaisi hoitaa tällaisia asioita, ne on hoidettava.
Hän sanoo, että moni on saanut myös byrokratian hoitoon sururyhmästä vertaistukea. Ryhmässä voi siis puhua kaikesta menetykseen liittyvästä.
Soile Palmu kertoo, että sururyhmä on koettu juuri vertaistuen vuoksi tärkeänä. Osallistujia helpottaa, kun he kohtaavat muita samassa tilanteessa olevia.
– Ryhmässä ei vaadita mitään, vaan jokainen kertoo sen minkä haluaa kertoa. Tavoitteena on turvallinen ilmapiiri, jossa jokainen saa olla oma itsensä, Elise Heinonen korostaa.
– Yleensä ensimmäinen vuosi on se raskain. Se on kuin musta möykky. Sitten tulee haikeus, uskaltaa jo muistella ja vasta sitten voi tulla itku, Heinonen kertoo surun vaiheista.
Usein pelätään, että jos suru alkaa jäädä taka-alalle, rakkaus läheiseen menetetään.
– Ei se niin mene. Kannamme rakkaitamme rinnallamme elämän loppuun asti. Suru vain muuttuu, siitä tulee vähitellen muistosuhde, Soile Palmu rauhoittaa huolen.
Ryhmään voi ilmoittautua Elise Heinoselle numeroon 050 3635117.
