– Tämän talon asukkaat eli Fredrik ja Elisabeth Wahlberg ja heidän kasvattityttärensä Suoma olivat herrasväkeä. Isäntä oli tehtaanomistaja, joka omisti myös useita purjelaivoja ja maatiloja. Elisabeth oli seurapiirirouva, osaatteko kertoa, miten hän sai päivänsä kulumaan, Junkkila kysyi lapsilta.
– Pianoa soittamalla, lepäämällä, käsitöitä tekemällä ja lemmikkien kanssa leikkimällä, lapset arvelivat.
Junkkila sanoi näiden kaikkien pitävän paikkansa, koska talon kaikista käytännön töistä huolehtivat palvelijat. Piian ja rouvan elämät olivat kovin erilaisia.
– Pari sataa vuotta sitten oli erilainen puhetapa ja silloin teititeltiin. Ei puhuttu yksikössä, vaan monikossa, mutta verbi ei taipunut. Saatettiin kysyä, että oletteko lukenut tämän lehden. Teitittely on nykyäänkin vielä kohteliasta, Junkkila opasti.
Kohteliasta oli myös se, että osasi oikealla tavalla kumartaa tai niiata. Kumartaessa oli tärkeää katsekontaktin säilyttäminen ja se, että kumarrus tehtiin selkä suorana.
– Niiaamisen saattoi tehdä polvet yhdessä tai oikea jalka hieman taaempana, Junkkila näytti.
Lapset oppivat nopeasti oikeat kumarrus- ja niiaustavat, joten oli aika ottaa salonkiväen tärkeä viestintätapa eli viuhkaetiketti haltuun.
– Viuhkalla saattoi viestiä salakieltä. Kuvitellaan, että olemme juhlissa ja sali on täynnä väkeä. Naiset saattoivat viestiä viuhkan avulla ilman, että he sanoivat sanaakaan, Junkkila paljastaa.
Jos nainen halusi vastata häneltä kysyttyyn kysymykseen kyllä, tuli suljettu viuhka asettaa oikealle poskelle. Kieltävää vastausta varten suljettu viuhka vietiin vasemman posken päälle.
– Salia kiertäessä viuhkan saattoi tiputtaa hameen helmojen suojassa jonkun eteen. Se oli silloin vihje, että viuhkan tiputtaja halusi tämän henkilön tulevan toiseen huoneeseen hänen kanssaan.
Viuhkalla saattoi viestiä myös suuria tunteita. Jos oli ihastunut johonkuhun, niin avattu viuhka vietiin kehon vasemmalle puolelle sydämen eteen.
– Ja avattu viuhka silmien edessä tarkoitti jo palavaa rakkautta, Junkkila opasti.