Hiipuva monimuotoisuus

0
Viljelty talousmetsä on helppokulkuinen, mutta luonnon monimuotoisuuden kannalta köyhä ympäristö.

Maailma kokoontui ennen joulua Montrealiin YK:n luontokokoukseen. Kokouksessa saavutettiin melkein kahdensadan maan kesken sopimus, jolla luontokato pyritään pysäyttämään ja suunta kääntämään monin eri keinoin. Paljon otsikoissakin ollut työkalu on varsin konkreettinen maa- ja merialueiden suojelu: kolmasosa maapallon pinta-alasta halutaan suojella.

Miksi suurien alueiden suojelu on tärkeää? Eikö meillä ole jo Suomessa riittävästi metsää?

Mistä luontokadossa edes on kyse?

Luontokadossa luonnon monimuotoisuus vähenee ja elinympäristöt köyhtyvät. Monien lajien yksilöiden määrä vähenee tai lajit saattavat olla vaarassa kuolla kokonaan sukupuuttoon.

Jokihelmisimpukat eli raakut ovat harvinaisia. Suuri osa Suomen tunnetuista esiintymistä koostuu vain vanhoista, jopa yli sadan vuoden ikäisistä yksilöistä. Ne sinnittelevät hengissä heikkenevissä elinolosuhteissa, mutta eivät pysty lisääntymään.

Laji on usein pulassa jo kauan ennen sukupuuttoa. Jos yksilöitä on vähemmän, voi sopivan pariutumiskumppanin löytäminen vaikeutua. Geneettinen monimuotoisuus kapenee. Sen seurauksena lajin on vaikeampi reagoida ympäristön muutoksiin.

Paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneet populaatiot voivat olla vaarassa, vaikka laji voi kokonaisuudessaan hyvin. Esimerkiksi arktisen alueen naali on toistaiseksi elinvoimainen muualla, mutta erittäin uhanalainen meillä Pohjolassa.

Käynnissä oleva luontokato koskettaa yhä useampia lajeja kiihtyvällä tahdilla. Viimeisten vuosikymmenien aikana moni yleisenä pidetty laji on taantunut, eli yksilöiden määrä on vähentynyt. Näin on käynyt myös tuiki tavalliselle oravalle ja lintulaudoilla aiemmin vierailleelle hömötiaiselle.

Hiipumiseen on eri lajien kohdalla erilaisia syitä. Useimpia yhdistävä tekijä on kuitenkin sopivien elinympäristöjen kutistuminen. Maankäytön muutokset pirstovat lajien elinalueita. Tämä vaikeuttaa ravinnon tai parittelukumppanin löytämistä. Siksi on tärkeää suojella pinta-alaltaan riittävän laajoja, monimuotoisia luontoalueita.

Naalit voivat vaeltaa ravintotilanteen mukaan huonoina myyrä- ja sopulivuosina jopa satoja kilometrejä. Hömötiaiselle kelpaisi reviiriksi täysi-ikäinen kuusimetsä, jossa on riittävästi lahopuuta. Sellaisia ei vain tahdo enää löytyä, eikä lintu löydä nuorista viljellyistä talousmetsistä riittävästi ravintoa tai pesäpaikkoja. Myös oravan vähenemisen syiksi arvellaan samoja metsien laadun muutoksia.

Lajeilla on erilaisia tarpeita elinympäristönsä suhteen. Laajoja alueita rauhoittamalla pystymme suojelemaan yksittäisten lajien lisäksi elintärkeitä vuorovaikutussuhteita. Kunnostetuissa, kirkastuvissa joissa elävät raakkuesiintymät voivat aiempaa paremmin.

Raakkujen selviytymiselle ratkaisevaa on, että niiden elinkierrolle välttämättöminä kumppaneina toimivat lohikalat pystyvät elämään samoissa vesissä – ja selviävät merivaellukselta takaisin kotijokiinsa kutemaan.

Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän