Lanttulaatikko on se aidoin – Laatikot ovat lounaissuomalaisen joulupöydän perinteisintä antia

0
Kansatieteilijä Marja Hartola kertoo, että lounaissuomalaisessa joulupöydässä näkyy monen ajan kerrostumia.

– Lanttulaatikkoa on tehty ainakin 1700-luvulta saakka, vanhaan ruokakulttuuriin keskittynyt kansatieteilijä Marja Hartola aloittaa listaa lounaissuomalaisista perinteisimmistä jouluruoista.

Sitten alkaakin mennä vähän vaikeammaksi. Joulupöydässä on kerrostumia niin monilta suunnilta ja niin monista lähteistä, että alkuperäisiä ja seudulle ainutlaatuisia ruokia on vaikea varmaksi sanoa.

Laatikot hän kuitenkin laskee alkuperältään nimenomaan lounaissuomalaisiksi ruoiksi. Ne olivat pitoruokaa ja yleistyivät Suomessa joulupöydissäkin 1800-luvun lopulta alkaen: ensin tuli lantun – tai ”räätikkälooran” rinnalle perunalaatikko, sitten tulivat porkkana- ja maksalaatikko 1900-luvun puolella.

Pohjanmaalla tosin tavattiin tehdä lihatonta makaronilaatikkoa jo 1800-luvun lopulla ja imelletty perunalaatikko jäljitetään hämäläiseksi.

Lanttulaatikon hän tekisi nykyäänkin mahdollisimman yksinkertaisesti, eikä pelkästään perinteiden vuoksi vaan myös ruoka-allergikkojen vuoksi.

– Minä laitan vain lanttua, vettä, suolaa ja voita ja haudutan laatikkoa koko yön uunissa, jotta siitä tulee oikein makeaa.

Sokeria ei aikoinaan lisätty, sillä se oli kallista ja harvinaista.

– Ensimmäinen sokeritehdas tuli Suomeen vasta 1700-luvulla, kansatieteilijä muistuttaa.

No sallatti (ei siis salaatti), se on myös lounaissuomalaista perinnettä.

– Sitä oli punaista, jossa oli punajuurta ja porkkanaa. 1800-luvulla tuli valkoinen versio, jossa oli perunaa, silakkaa tai silliä ja myös sipulia ja kastikkeena kermavaahtoa.

Nykyään sallatti tunnetaan laajemmin rosollina, jonka nimi on venäläistä alkuperää.

Ja lipeäkala, sekin on lounaisen Suomen lahja ruokaperinteelle.

– Nyt jo hieman harvinainen jouluruoka lipeäkala oli vielä 1950-luvullakin niin yleinen juhlaruoka, että sitä saatettiin tarjota heinätalkoissakin.

Ennen vanhaan suolasilakkaa oli ruokana melkein joka aterialla, mutta jouluna pöytään pantiin suutarinlohta tai etikkasilakoita. Ihkaoikea lohi on löytänyt tiensä jouluun vasta aivan viime vuosikymmeninä.

Myös leipäkeko joulupöydästä todennäköisesti löytyi. Sen alimmaiseksi laitettiin syksyllä leivottu toukoleipä, joka säilytettiin viljalaarissa, mutta tuotiin jouluna pöytään. Sitä ei kuitenkaan syöty, vaan osa kylvettiin peltoon ensimmäisenä kevään toukopäivänä ja osa annettiin hevoselle syötäväksi.

– Toukoleipä leivottiin varmistamaan tulevan vuoden sato.

Muuten jouluksi leivottiin lounaisessa Suomessa setsuuria, hapanimelää limpuntapaista leipää tai perunalimppua.

Kinkkuun oli kovin harvalla varaa vielä 1900-luvun alkupuolellakaan, mutta ennen kinkkuakin joulupöydässä oli Marja Hartolan mukaan jokin lihanpala, sellainen mihin perheessä oli varaa ja peräisin joko naudasta, lampaasta tai siasta.

– Sika tuli tarinan mukaan joulupöytään siksi, että se tökki seimessä Jeesusta kärsällään.

Nykyisin jouluun liitetty riisipuuro on sekin uudempaa perua. Ennen puuro oli ohraryyneistä tehtyä.

Ennen niin yleinen joulumakkara taas on arkipäiväistynyt niin, että harvasta joulupöydästä sitä enää löytyy.

Kun marketista ei voinut hakea koska vaan ja mitä vaan, ruokia piti tehdä entisaikaan kahden viikon joulukautta varten jo ennakkoon.

Jouluun alettiin valmistautua jo sadonkorjuusta alkaen ja jouluna tehtiin vain välttämätön, Marja Hartola sanoo.

– Ja kun kaikki työt tehtiin vielä viime vuosikymmeniin asti ilman koneita, jouluun valmistautuminen oli kiireistä erityisesti naisille.

Kiireistä ei ollut pelkästään jouluun valmistautumisen vuoksi, vaan siksi, että kesän ja syksyn sato piti saada riittämään ja säilymään koko vuodeksi.

Lehmät esimerkiksi olivat usein ravinnon riittämättömyyden vuoksi ummessa talvella. Kun maitoa oli, siitä tehtiin juustoja ja ne kuivattiin kuistilla katon rajassa.

– Niin ne säilyivät vuosikausia. Matoja niissä saattoi olla, mutta ei se estänyt juustojen syömistä.

Kalaa ja lihaa säilöttiin savustamalla, kuivaamalla ja suolaamalla.

Ennen vanhaan uhmattiin kylmäketjua aivan toisin kuin nykyään: ruokia ei jouluna korjattu pöydältä pois yöksi, koska uskottiin, että vainajat tulevat yöllä syömään.

Ehkä sieltä elävätkin kävivät napsimassa osansa, koskapa sanottiin, että ”tulisipa joulu, että saisi yölläkin syödä”. Tosin sanonta saattaa kuvata myös ruoan tärkeää osaa joulun vietossa: kun muulloin elettiin nuukasti, jouluna ruokaa piti riittää.

– Velkualla esimerkiksi sanottiin, että ”Kylläs tämän syömisen jälkeen varmasten kuolee”.

Meidän ajassamme on muutenkin erilaiset murheet kuin vaikkapa keskiajalla, jolloin vallasväki erityisesti pelkäsi tulevansa myrkytetyksi.

– Siitä syystä kananmuna oli suosittu ruoka, sitä kun ei voinut myrkyttää. Samasta syystä käytettiin yhteisiä juomalaseja. Kun neljä joi samasta lasista, ei yhtä voinut myrkyttää.

Säätyläisten ja rahvaan joulupöydissä saattoi ennen olla iso ero.

– Tavallisella rahvaalla ei yleensä ollut mausteita, hän nostaa esimerkiksi.

Joulukausi loppui, kun kuusi vietiin ulos Nuutin päivänä ja nuuttipukit kävivät taloilta kerjäämässä viimeisetkin jouluoluiden tipat suihinsa.

Joulun jälkeen palattiin jauhopuuroon jouluna nautitun ryynipuuron sijaan ja tuli ”härkäviikot” ja ”läpileivät” – siis arki, arjen työt ja ruisleipä.

– Sontatalikko käteen ja kaalikuppi eteen, sanoo vanha sanontakin.

Lähteenä käytetty myös Suomen maatalousmuseo Saran Joulu pöydällä – jouluruokia keskiajalta tähän päivään -näyttelyä.

Kati Uusitalo

Näin jouluun valmistauduttiin

Kalenterissa oli pyhimyksille nimetyt päivät, joiden mukaan vuoden työt tehtiin, jotta kaikki ehdittiin. Tässä muutamia etappeja joulunalusaikaan:

Mikonpäivä 29.9. oli talven portti, jolloin tuli olla ulkotyöt tehtynä.

28. lokakuuta olevan Simon päivän tienoilla oli otollista kalastaa, sillä ”Simo saa sompiaiset”, eli verkon painot. Saalis suolattiin ja hauet varattiin usein joulukalaksi.

10.11. eli Martin päivään mennessä taas piti olla makkarat tehtynä ja niiden tuli riittää jouluksikin. Martti aloitti myös jouluun saakka kestäneen paaston ja siihen laskeuduttiin ryminällä pakanallisen sadonkorjuujuhlan muistona – Marttilassa ryypiskeltiin vielä 1800-luvulla Marttina niin, että juhlinta kiellettiin.

Kaisan kaljamilla, 25.11., tehtiin uuden sadon maltaista oluita, jotta varmistettiin joulun hyvä olut.

9.12. Annanpäivänä pantiin olut ja sahti.

15.12. kalat likoamaan. Alkujaan lounaissuomalaista jouluruokaa, likokalaa tehtiin siten, että kuivattuja kaloja liotettiin pari viikkoa koivuntuhkalipeävedessä. Lipeöiminen pehmensi kapakalan.

21.12. Tuomaanpäivänä aloitettiin leipomukset ja joulusiivous – ”Tuomaasta täyteen touhuun”. Tuomaanpäivän ja loppiaisen välillä ei syöty arkiruokia.

Piparkakuillakin on sanomansa

Joulupöydissä usein tarjottavilla ruskeilla piparkakuilla on oma mausteinen makunsa, mutta eivät niiden muodotkaan ole yhdentekeviä.

Tähti on uskon symboli ja kuunsirppi puolestaan neitsyt Marian.

Pyöreä muoto yhdistetään aurinkoon, vuodenkiertoon, turvaan ja suojaan. Kukka taas naiseuteen ja hedelmällisyyteen, hevospipari miehisyyteen ja rohkeuteen.

Piparipossulla tai muulla eläinmuodolla on tavoiteltu onnea ja vaurautta, sydämellä rakkautta, onnea ja uskollisuutta.

Ihmismuotoisilla pipareilla on tavattu toivottaa pitkää ikää.

Lähde: Suomen maatalousmuseo Sarka

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän