Liisa Salo oli koko sota-ajan ilmavalvontalottana – Sotauutiset palauttavat mieleen omat kokemukset

0
Liisa Salo oli ilmavalvontalottana koko talvi- ja jatkosodan ajan.

Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Liisa Salo asustelee nykyään Aurahovin rauhassa Ketunkalliolla, mutta itsenäisyyspäivä ja karmeat uutiset Ukrainan sodasta palauttavat tuon tuosta mieliin omat sotakokemukset.

– Olen kotoisin Savosta Tuusniemeltä, meillä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Olin mukana lotissa jo ennen sotaa. Emme me kukaan sotaan uskoneet, mutta eräänä päivänä marraskuun lopussa pyhäkoulun opettaja tuli käymään ja alkoi itkien kertomaan, että sota on syttynyt, Liisa kertoo.

Tuusniemelle rakennettiin ilmavalvontatorni ja siellä Liisa talvisodan aikaan vietti monta vartiovuoroa. Tuusniemi sijaitsee Kuopion ja Joensuun välissä ja sieltä havaittiin Kuopioon lentävät vihollisen pommikoneet.

– Tornista oli puhelinyhteys IVAKkiin ja sinne piti heti soittaa havainnoista ja kirjata ne sitten myös raporttiin. Kuopiossa ehdittiin sitten tehdä ilmahälytys. Skarppina piti olla koko ajan.

Välirauhan aikana Liisa kävi Tuusniemellä lottakoulun. Siihen kuului myös ampumakoulutusta varmuuden vuoksi. Vaikka ilmavalvontatornit eivät ihan rintaman tuntumassa sijainneetkaan, aina oli olemassa mahdollisuus, että joku yrittäisi torniin.

– Meitä käskettiin ampumaan, jos joku ulkopuolinen sinne yrittää tulla, mutta likkojen kanssa meinattiin, että ei kyllä ampumaan ruveta, vaan potkaistaan tulijaa ja lyödään luukku kiinni.

Jatkosodan aikaan Liisa oli ilmavalvontalottana ensin Aunuksen Kotkatjärvellä ja myöhemmin Viipurin lähellä Kivennavalla.

– Tykkien jyly kyllä kuului ja maa tärisi. Tykistökeskityksiä ei ihan lähialueelle tullut, mutta yksin tornissa sitä mietti, että jos osuu kohdalle, niin huonosti käy. Ja tietenkin pommitusten jälkiä näki ja tarinoita rintamalta kuuli. Sota oli koko ajan korvien välissä.

Kivennavalla Liisa näki pommikoneiden lisäksi yhden ilmataistelun, jossa kaksi konetta kiertelivät ja kaartelivat taivaalla ja lopulta toinen sai osuman ja putosi palavana alas.

Kivennavalla Liisa tapasi tulevan miehensä Veikon ja ankea sota-aika sai hieman valoa. Armeija tarjosi ruokaa ja majapaikan, mutta mitään vapaa-ajan toimintaa ei voinut järjestää. Kahvikin oli korviketta.

– Sota kun päättyi, niin olo oli ensin tyhjä, monta vuotta elämästä oli kulunut sodassa, mutta sitten alkoi kova työ ja maan uudelleenrakentaminen. Menimme nopeasti Veikon kanssa naimisiin. Yläneeltä kotoisin ollut Veikko sai työpaikan Raumalta ja myöhemmin Uudestakaupungista.

– Sodan jälkeen olin ensin kotona. Saimme kolme lasta ja kun he olivat vanhempia, menin itsekin liikealalle töihin.

Liisalla on aikanaan itse tehty harmaa lottapuku edelleen hyvässä kunnossa ja haastattelua varten hän oli pukenut sen ylleen. Pukua koristavat erilaiset mitalit, kuten presidentin myöntämä Valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitali.

– Itse en sota-aikana oikein pahaan paikkaan joutunut, mutta uutiskuvat Ukrainasta tekevät pahaa ja tuovat vanhoja muistoja mieleen. Kaksi veljeäni kuolivat talvisodassa rintamalla viikon välein, Liisa muistelee ääni väristen.

Jussi Arola

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän