Olen tavannut paljon uusia ihmisiä niin työn kautta kuin vapaa-ajallakin, mutta vain harva heistä on jäänyt elämääni. Uusia sukulaisia sentään on syntynyt ja heidän ansiostaan tämä vuosiluku on helppo muistaa.
Kun tuntui, ettei kuluvan vuoden aikana minulle ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, päätin vilkaista omaa Instagram-tiliäni ja huomasin, että mahtui viimeiseen kahteentoista kuukauteen kuitenkin aika paljon.
Toki on sanottava, että sosiaalisen media tilit ovat aina siloteltuja totuuksia. Laskin, että olen tehnyt Instagramiin 67 päivitystä. Siihen päälle on vielä tarinat, jotka ovat jo kadonneet muiden silmistä, mutta ne koostuvat lähinnä maisemakuvista, joiden päälle olen halunnut jonkun tietyn palan musiikkia.
Joinakin päivinä olen saattanut päivittää tiliäni jopa kahdesti, joten vuoteen jää karkeasti laskien noin 300 päivää, jolloin ei ole tapahtunut mitään niin tärkeää, että olisin halunnut siitä muille kertoa.
Uteliaille voin paljastaa, että niinä päivinä olen todennäköisesti käynyt töissä, katsonut televisiota, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä tai jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Aika monta sunnuntaita olen kuluttanut sohvalla ja vaihtelun vuoksi nojatuolilla tuijottaen televisiosta urheilua. Se ei ole some-päivityksen arvoista.
Vuoden ensimmäiset kuvat kertovat, että olen käynyt monta kertaa hiihtämässä. Tammikuussa olen myös leiponut sämpylöitä, mikä ei todellakaan ole jokavuotista puuhaa, ostanut Moccamasteriin uuden pannun ja katsonut koripalloa.
Alkuvuoden aikana koripallo- ja jääkiekkokuvat toistuvat, mutta kerran olen vaivautunut myös teatteriin ja elokuvateatteriin. Huhtikuussa näkyy vihdoin ensimmäinen kuva elävän musiikin keikalta.
Joskus takavuosina someni olisi täyttynyt artistikuvista, mutta korona teki tähän ison loven. Jarkko Martikainen Raumalla, Atomirotta Turussa, Tiisu ja Herra Ylppö Somerolla johdattivat kohti festarikesää. Punk in Druplic, Provinssi ja Hassisen Koneen stadionkonsertti Tampereella muistuttivat, mitä kesä on parhaimmillaan.
Kesä näyttää kuvissa muutenkin hyvältä. Pakkahuoneen pizza, vanha opiskelukaupunkini Vaasa, Aki Kaurismäen omistama elokuvateatteri Karkkilassa ja tietenkin rakas mökki Somerniemellä.
Todella monen vuoden tauon jälkeen näin myös jalkapallo- ja pesäpallo-otteluita paikan päällä ja kävin pelaamassa tennistä.
Mutta sen jälkeen kuvissa tulee syksy ja julkaisutahti hiipuu. Antti Autio Logomon lavalla, yksi mukava Helsingin-reissu museoineen ja kolme kuvaa korismatseista, Pulkkinen Ugin teatterin lavalla ja kuva hiihtoputkesta. Menipäs tämä vuosi nopeasti.
Oma tapani jakaa elämääni sosiaalisessa mediassa on kuitenkin melko varovainen. Itse näyn tasan yhdessä kuvassa, kavereitani ei ollenkaan. Kuva voisi olla aika toisenlainen, jos joka toinen päivitys näyttäisi minut tai jonkun muun kaljapullo kädessä baarin nurkassa. Jossain tuolla kevään keikkojen välimaastossa sairastin koronan, mutta se ei tässä katsauksessa näy.
Vaikka Facebook ja Instagram ovat monelle yhä mystisiä, uusia asioita, on kokonainen sukupolvi ehtinyt kasvaa aikuiseksi niiden aikana. Facebook muistuttaa joka päivä vanhoista päivityksistäni.
Esimerkiksi 15 vuotta sitten olen kokenut kertomisen arvoiseksi sen, että olen ensin ollut luennolla ja sitten kotona. 14 vuotta sitten puolestaan olen eräästä YUP:n laulun lainauksesta päätellen saapunut kotiin aamuyön tunteina.
Ei kai tämä vuosi ollut huono, mutta ei paraskaan. Ehkä ensi vuosi tuo jotain niin tärkeää mukanaan, ettei sen muistelemiseen tarvita apukeinoja.
Risto-Matti Kärki
tuottaja