Pienin hirvieläimemme puolestaan on metsäkauris. 15–35 kg painoisena ja 65–80 senttimetrin säkäkorkeudellaan se on keskikokoisen koiran kokoluokkaa. Hirven ja metsäkauriin lisäksi luontoretkellä voi kohdata metsäpeuran tai valkohäntäkauriin, sekä paikoitellen myös täpläkauriin.
Kaikki suomalaiset hirvieläimet kuuluvat eri sukuihin. Monella lajilla on useampia kansanomaisia nimityksiä. Täpläkauris esiintyy usein myös vanhoilla nimillään kuusipeura ja kuusihirvi. Samoin valkohäntäkaurista kutsutaan valkohäntäpeuraksi. Nykyään nimitys peura on kuitenkin varattu Rangifer-suvun metsäpeuralle, kesyn poron villille sukulaiselle.
Hirvieläinten nimistö on harvinaisen sekavaa. Kansanomaisia ja murteellisia nimiä on paljon. Monien lajien paikka sukupuussa on kokenut muutoksia viimeisimpien vuosikymmenten aikana molekyyligeneettisten tutkimusmenetelmien kehittyessä, jolloin myös tieteellinen nimi on saattanut muuttua.
Hirvieläinten alkukoti on Aasiassa, jossa ne kehittyivät miljoonia vuosia sitten eoseenikaudella. Ensimmäiset hirvieläimet olivat sarvettomia. Sen sijaan niillä oli pienet syöksyhampaat.
Myöhemmin syöksyhampaat katosivat suurimmalta osalta lajeista. Aasiasta hirvieläimet levittäytyivät Eurooppaan, ja jääkausien aikana myös Amerikan mantereelle Beringinsalmen kautta.
Useiden eteläisemmässä Euroopassa esiintyvien lajien leviämistä Suomeen rajoittaa talvikauden paksu lumipeite. Sen alta esimerkiksi täpläkauris ei saa riittävästi ravintoa. Lajia esiintyy useista istutusyrityksistä huolimatta ainoastaan Uudellamaalla. Siellä täpläkauris sinnittelee talviruokinnan avulla.
Euroopassa yleinen, saksanhirvenäkin tunnettu isokauris kuuluu lajeihin, joka ei selviä Suomessa. Sitä on yritetty istuttaa riistaeläimeksi Lounais-Suomeen ja Ahvenanmaalle 1400–1500-luvuilla. Viimeisetkin yksilöt hävisivät jo 1600-luvun alkuun mennessä. Muistona lyhyeksi jääneestä vierailusta se on Ahvenanmaan vaakunaeläin.
Pienikokoisimmat luonnossa elävät hirvieläimemme, metsäkauris ja valkohäntäkauris, ovat esiintymisalueensa pohjoisrajoilla. Lajit eivät ole onnistuneet levittäytymään Pohjois-Suomeen asti. Monin paikoin metsästäjät ruokkivat kauriita talvisin, ja tämä on johtanut varsinkin Etelä-Suomessa kantojen kasvuun.
Metsäkauriilla on vielä erikoinen valtti talvisissa olosuhteissa pärjäämiselle. Lajin kiima-aika on jo loppukesällä. Naarailla on kuitenkin viivästynyt sikiönkehitys: hedelmöittyneet munasolut jäävät lepotilassa kohtuun. Alkuvuodesta lisääntyvä valon määrä muuttaa metsäkaurisnaaraiden hormonitoimintaa, käynnistäen munasolun kehityksen.
Tämän jälkeen raskaus etenee kuten muillakin nisäkkäillä ja naaras synnyttää 1–3 vasaa toukokuussa. Juuri sopivasti kesän puhjetessa kukoistukseensa.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala