Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu Helsingin Sanomien joulukuussa julkaisemasta jutusta (HS 27.12.2022). Kirjoituksessa käsiteltiin James Cameronin ohjaamaa kuuluisaa ja suosittua Titanic-elokuvaa ja sen yhtä loppukohtausta.
Tuossa koskettavassa kohtauksessa elokuvan nuoret rakastavaiset Rose ja Jack ovat Titanicin tuhon tuloksena joutuneet mereen, jossa he löytävät vedessä pelastuslautaksi kelluvan oven ja sen päälle Jack auttaa Rosen. Vähitellen hyytävä merivesi tekee tehtävänsä, Jack menehtyy ja vaipuu valtameren pohjaan. Rose selviytyy.
Elokuvan ohjaaja sanoo saaneensa kaikkina elokuvan valmistumisen jälkeisinä 25 vuotena paljon palautetta siitä, miksi Jackin piti menehtyä, miksei hän voinut myös nousta merestä kelluvan oven päälle.
Nyt asia on sitten selvitetty laboratoriossa tieteellisellä kokeella. Ovi ei olisi kantanut kahta ihmistä eli Jackin oli uhrauduttava. James Cameron sanoi lehtijutussa: ”Jackin täytyi kuolla. Elokuva kertoo rakkaudesta, uhrauksista ja kuolevaisuudesta. Rakkautta mitataan uhrauksella.”
Kaikessa tässä on siis kyse elokuvasta, ei todellisesta tapahtumasta Titanicin upotessa. Toki yhdestä eniten katsojia ja pääsylipputuloja keränneestä elokuvasta maailmassa.
Tämä kaikki kertoo siitä, miten merkittävä ja ajankotainen asia loistolaiva Titanicin haaksirikko edelleen on, vaikka onnettomuudesta on kulunut jo yli sata vuotta. Titanic on joka tapauksessa maailman kuuluisin alus – Nooan arkin ohella ehkä. Yhden arvion mukaan Titanic on lisäksi maailman kolmanneksi tunnetui sana Jumalan ja Coca-Colan jälkeen (Esa Lahtinen: Myyttien ja miljonäärien Titanic).
Titanicin ajankohtaisuudesta kertoo sekin, että Merikeskus Forum Marinumissa on juuri avattu Titanic-näyttely. Se keskittyy laivan suomalaisiin matkustajiin ja heidän kohtaloihinsa. Pääpaino näyttelyssä on äänitteillä, joilla voi kuulla 15 suomalaisen matkustajan tarinat. Ne ovat osittain faktaa, osittain fiktiota.
Titanicia on käytetty usein esimerkkinä myös siitä, miten pienestä asiasta monet suuret tapahtumat voivat lopulta riippua. Merihistorian tutkijat ovat listanneet kymmenkunta asiaa ja tapahtumaa, jotka olisivat voineet estää laivan tuhoutumisen. Esimerkiksi, jos kuudesta Titanicilla vastaanotetusta jäävaroituksesta edes yksi olisi otettu vakavasti. Jos laiva olisi kulkenut solmun nopeammin tai hitaammin edes viimeiset kymmenen minuuttia. Jos olisi ollut kuutamoyö, jolloin jäävuori olisi heijastanut valoa. Jos tähystäjillä olisi ollut käytössään kiikari, jota heillä ei sinä kohtalokkaana yönä ollut. Jos tähystäjät olisivat havainneet jäävuoren 10 sekuntia aikaisemmin tai 10 sekuntia myöhemmin. Jos laivan vedenpitävät laipiot olisivat yltäneet yhtä kerrosta korkeammalle.
Titanicia on käytetty esimerkkinä myös siitä, että me ihmiset emme aina ymmärrä, että jokin kehitys on viemässä kohti tuhoa, vaikka tarkemmin tutkimalla se pitäisi havaita. Tuhoisia ”jäävuoria” voi olla edessä, vaikkei niitä havaita. Sitä on käytetty esimerkkinä myös yltiöpäisestä uskosta ihmisen kaikkivoipaisuuteen.
Titanicin kohtalosta voidaan siis ottaa oppia nytkin yli sata vuotta myöhemmin. Huolellisuus ja tarkkuus on tärkeää. Varovaisuus voi olla viisautta. Yltiöpäinen itsevarmuus on vaarallista.
Onko ilmastonmuutos ”jäävuori”, johon ihmiskunta törmää, vaikka varoituksia on kuultu jo vuosia?
Paljon voidaan oppia myös menestyselokuvan Jackista. Uhrautuminen toisen puolesta jopa kuolemaan asti on suurta, suorastaan raamatullista. Sitä joutuvat monet tekemään tänäänkin. Esimerkiksi Ukrainassa. Sekä rintamalla että kotikylissä ja -kaupungeissa.
Matti Jussila
Päätoimittaja,
emeritus