Muistiani ei vielä vaivaa mikään, mutta kuljeskelen kirppareilla hitaasti ja nautiskellen kuin sienimetsässä. Tavarakasojen keskeltä singahtelee muistin kipinöitä jostain kauan sitten kadonneesta. On pakko kosketella. Samanlaiset kupit olivat mummolassa, ja tuollaisilta lautasilta söin lapsena odottaen tipun kuvan pilkistävän inhottavan kaurapuuron alta.
Pinttynyt teekannu voisi olla tätini kahvipöydästä, ja hassu hattu on kuin matikan opettajani. 50-luvun tavarat kuuluvat kouluvuosiin, 60-luvun kattiloista nousee mieleen ensimmäinen koti.
Täällä vanhat tuolit, pöydät, kaapit, hyllyköt ovat kunnon puuta ja kestävät pitkään meidän jälkeemme. Jos olisin nuori, niin täältä hankkisin mööpelini.
Sydäntäni särkee käsitöiden surkea kohtalo. Niitä ei näy kukaan arvostavan, ja ne häpeävät tarpeettomuuttaan. Nuoret eivät pöytäliinoista välitä. ”Silloin ennen” joka kodissa piti olla juhlaliina. Kukaan ei enää jaksa silittää ja tärkkäillä, voihan niistä kyllä tehdä keittiöön ikkunaverhot. Ryijyt ovat käsitöiden aatelia, mutta pölypesiksi niitä haukutaan. Onneksi ne ovat palaamassa sisustuslehtien sivuille, ja moni suku on säilyttänyt ryijynsä ja ottanut ne esiin tarinoineen.
Käsityöt ovat naisten kulttuuria, itsestäänselvyyksiä, joita vain naiset ymmärtävät. Silittelen taidokkaita pikkuliinoja, lakanapitsejä nimikirjaimineen. Joku on joskus ommellut liinaansa tuhansia kiehkuroita haaveillen kuutamosta ja muukalaisesta kolmen tien risteyksessä.
Matkoilla on avartavaa käydä sikäläisillä kirppareilla, joilla on pidempi historia kuin meikäläisillä ja sen huomaa. Euroopassa on vanhempaa, koristeellisempaa tavaraa. Ruotsissa näkyy aateliston ja varakkaiden porvarien vaikutus. Suomessa on tarjolla paljon arjen designia. Mielenkiintoista on suuri ero Itä-Suomen ja Länsirannikon tarjonnan välillä.
Kon Mari teki karhunpalveluksen kehottaessaan siivoamaan kodit turhista tavaroista. Onhan se tietenkin järkevää, mutta muistojakin tarvitaan eikä menneisyyttä pidä kodeista hävittää. Jos tulet kirpparilta kotiin kipsipystin kanssa, niin ei siitä pidä syyllistyä. Olethan kokenut iloisen löytöretken.
”Rakastan esineitä hullun lailla”, kirjoittaa runoilija Pablo Neruda. ”Monet esineet kertoivat minulle kaiken/eivät ne vain hipaisseet minua/vaan ne säestivät olemassaoloani/ne olivat minun myötäni olemassa/ja puolittain elivät mukanani ja kuolevat mukanani puolittaisen kuoleman.”
Pirkko Arstila
freelancer