– En osannut puolustaa itseäni. Lopulta aloin itsekin uskoa, että olen jotenkin ansainnut sen kohtelun, Odetta, 40, sanoo.
Lukion jälkeen Odetta muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan psykologiaa, eikä aikonut koskaan enää palata tänne. Nyt hän kuitenkin asuu vanhassa kotikaupungissaan puolisonsa Granger Simmonsin ja pariskunnan neljän lapsen kanssa. Paluun jälkeen Odetta tajusi, mikä häneltä oli jäänyt käsittelemättä nuoruuden ajoilta: vihan tunne.
– Halusin mieluummin olla kiltti ja yritin miellyttää kaikkia. Viha nähdään usein ei-hyväksyttävänä tunteena, joten sen tukahduttaminen on hyvin yleistä ja se voi johtaa ihan fyysisiin vaivoihin, tehdä ihmisen esimerkiksi passiivis-aggressiiviseksi tai sitten kauhean varovaiseksi ja sellaiseksi, ettei uskalla seistä omalla puolellaan ja asettaa omia rajoja. Viha ei tietenkään saisi purkautua hallitsemattomasti toisia tai itseä vahingoittavalla tavalla, mutta toinen ääripää, eli vihan täysi nieleminen ei myöskään ole hyväksi ihmisen psyykelle. Se on tavallaan oman itsen hylkäämistä.
Odetta työskentelee päiväkodissa varhaiskasvattajana ja on tyytyväinen siitä, että lasten tunnetaitoihin kiinnitetään nykyään paljon huomiota. Lapsia opetetaan tunnistamaan tunteita, tunteet hyväksytään ja niitä opetetaan kanavoimaan oikeaan suuntaan. Tunteiden tehtävä on tulla, hoitaa tehtävänsä ikään kuin viestintuojina, ja sitten mennä, eikä jäädä paikoilleen junnaamaan.
– Minulle oli suuri oivallus ymmärtää se, että jos jään kiinni vihaan, se muuttuu ajan myötä katkeruudeksi, enkä pääse elämässä eteenpäin. Oli valittava, jatkanko lopun elämääni näin, tunnenko aina, että joku toinen on minulle jotain velkaa, vai päästänkö irti.
Odettalta ilmestyi viime vuonna kirja Rakkaudella, Viha . Hän kertoo siinä oman tarinansa ja miten pääsi sinuiksi vihan tunteiden kanssa. Kirja sisältää myös harjoituksia vihan käsittelemiseen. 3-, 8-, 10- ja 12-vuotiaiden poikien äiti kirjoitti kirjaansa usein lasten nukahdettua, mutta kertoo, että lopulta työ sujui melko helposti. Kirja oli jo lähes valmiiksi ajateltu, niin paljon ja niin pitkään sen aihepiiri oli pyörinyt mielessä.
– Kirjan kirjoittaminen toi valtavasti tunteita pintaan. Se helpotti, mutta tietysti vielä on paljon keskeneräisiä asioita. Joskus minulla on vieläkin sellainen olo, että onko minulla lupa olla, kuten kaikilla muilla, mutta nyt osaan jo hallita sitä. Ennen tunteet olivat kuin musta möykky, josta en osannut erotella mitään.
Kirjailijana Odetta ei ole ensimmäistä kertaa asialla, hän on myös kirjoittanut ja kuvittanut kaksi lastenkirjaa. Niitä käytetään kirjaston pöytäteatterissa, joka rakennettiin Luja-hankkeen Kamishibai-projektia varten. Japanilaiseen traditioon perustuva pöytäteatteri on lainattavissa päiväkoteihin.
Kokopäivätyön ja perheen ohella Odetta suorittaa varhaiskasvatuksen sosionomiopintoja ja on mukana helluntaiseurakunnan toiminnassa.
– Tulevaisuudessa haluan tehdä jotain, jossa yhdistyisivät luovuus, monikulttuurisuus ja ihmisten välisen rakentavan vuorovaikutuksen vahvistaminen.
Pirkko Varjo
