Tiedäthän sen tunteen, kun täysin yhtäkkiä nenääsi leijailee jostakin tuoksu, joka heittää sinut vuosikymmenten taakse? Tai, kun jokin ruoka maistuu samalta kuin jonkun tärkeän ihmisen joskus laittama ateria? Silloin kyseessä on makumuisto.
Minun makumuistoni voi tuoksua tai maistua esimerkiksi edesmenneen mummoni tekemältä perunamuusilta ja lihapullilta. Olen useamman kerran äidiltäni ja tädiltäni kysellyt, mistä se mummon tekemän ruoan taika oikein tuli. Perunamuusiin hän laittoi kuulemma valmistuksen jossain vaiheessa sipulia mukaan, mutta lihapullien taikaa ei kukaan osaa kertoa.
Mummoni oli kotoisin Pohjois-Savosta ja sieltä juontaa hänen reseptinsä myös juureen tehtyyn kuivan happamaan kovakuoriseen ruisleipään tai liki mustaksi leivinuunissa paahtuneeseen kalakukkoon. Muistan, kuinka serkuksille vuoltiin mustaperäisellä puukolla kalakukosta suikaleita, jonka päälle laitettiin oikeaa voita. Minä sain ne palat, joissa oli mukana possua, en nimittäin lapsenakaan pahemmin välittänyt kalasta.
Lapsuuden kesiin liittyy ylipäätänsä monenlaisia makumuistoja. Mansikat ja hihansuuhun puhtaaksi pyyhkäistyt porkkanat syötiin suoraan pellosta, samoin kesäauringon paahtamat herneet. Jos poikkesi pölyiseltä mökkitieltä muutaman askeleen, saattoi löytää metsämansikkaesiintymän, josta saattoi noukkia marjoja omiksi ja muiden tarpeiksi. Ja vieläkään mistään ei ole saanut yhtä hehkuvan kesäauringon makuista mansikkamehua kuin se, jota mummo keitti ja pullotti vuodesta toiseen.
Toisen puolen isoäitini on lähtöisin Karjalasta ja voi kuulkaas, kun ne pitopöydät ovat aina olleet täynnä sen seitsemää sorttia. Ja, kun on omasta mielestään lopettanut aterioinnin, niin ruokaa tuputetaan vielä lisää. Siellä puolella on pyöräytetty toisella kädellä karjalanpiirakoita ja toisella kädellä järjestetty järven rantaan kesäjuhlia, joiden kruununa on ollut kermainen kalakeitto ja muurinpohjaletut. Karjalanpiirakat olivat niin herkullisia, että niitä isoäitini teki myös muiden juhliin. Reseptin salaisuutena tietenkin olivat punainen maito ja oikea voi.
Näin jälkikäteen ajateltuna makumuistot liittyvät usein mutkattomiin ja arkisiin resepteihin, joita on tehty siinä arjen lomassa. Pöydän ääreen on istuttu koko suvun voimin ja välillä meteli on ollut kuin italialaisella illallisella tai vähintäänkin Kiljusen herrasväen arjesta, kun kaikki puhuvat ristiin ja rastiin toistensa päälle.
Makumuistoihin liittyy paljon hyviä kokemuksia, mutta myös ikävät makumuistot kulkevat läpi elämän. Muistan yhä, kuinka minut on päiväkodissa pakotettu syömään ruusunmarjakeittoa, jonka päälle on leikattu banaanisiivuja. Vieläkään en erityisemmin välitä kummastakaan, mutta nyt tuskin enää istuisin tuntitolkulla lautasen edessä itkua vääntäen.
Puistatuksia aiheuttaa myös ala-asteella tarjottu kaamea harmaa tilliliha, sille sanon tiukasti ei vielä nykyäänkin. Tai se vihertävän limainen kanaviillokki, josta jäi luita kurkkuun. Toisaalta kouluruokiin liittyy myös hyviä muistoja, kuten se herkullinen monen marjan hillo, jota sai vaalean puuron kanssa tai pinaattilettujen ja nakkien yhdistelmä, joka maistui lapselle mainiosti.
Monet maut ja muistot liittyvät minulla ulkomaanmatkoihin. Söin elämäni ensimmäisen Subway-leivän vuosituhannen alussa islantilaisessa kauppakeskuksessa. Islantilaiset tuttuni eivät voineet millään ymmärtää, että nyt ollaan jonkin uuden asian äärellä, ja sen takia tilausten tekeminen kesti niin kauan. Olihan se ensimmäisellä kerralla vaikeaa päättää, minkälaisen leivän halusi ja haluaako siihen maissia, paprikaa, lihapullia vai kanaa.
Ja voi nam, kuinka herkullisia olivatkaan ne napolilaisella sivukujalla tehdyt pizzat. Pöydissä oli punavalkoruudulliset kangasliinat ja puoliksi palaneita kynttilöitä. Pizza tuli rapeana ja oliiviöljyllä viimeisteltynä suoraan tulikuumasta uunista. Venyvä mozzarella suorastaan suli syöjänsä huulille. Ja se Pompeijin porttien ulkopuolella nautittu tiramisu: voin yhä maistaa kielelläni sen vahvan kahvin ja amaretto-liköörin yhdistelmän. Yhä kyseinen makuyhdistelmä vie ajatukseni paahteisen kuumaan päivään ja kymmeniintuhansiin kivikaduilla otettuihin askeliin (ja niihin hiertäviin kenkiin).
Olen itse kelvollinen kokki, mutten mitenkään erinomainen kauhankäyttäjä. Moni ystävistäni on minua taitavampi reseptiniekka. Eräs ystäväni tekee taivaallisia katkarapukakkuja alkupalaksi tai marinoi lihan juuri oikealla tavalla grilliä varten. Toinen on ansioitunut loihtimaan kaapin jämistä herkkuja. Yksi tällainen oli legendaarisen hyvä mustikkapiirakka, jonka makua ei ole yrityksistä huolimatta kyetty toistamaan. Kukaan ei nimittäin enää osannut tarkkaan sanoa, mitä kaikkea kaapista siihen taikinaan heiteltiin.
Niin, tosiaan, nämä makumuistot tuntuvat juurtuvan mieleen yhtä tiukasti kuin porkkanakakku tai kanelipulla tukholmalaisen kahvilan ruokalistalle tai katkarapuleipä ruotsinlaivan kylmätiskille. Ruokamuistot liittyvät kiinteästi aikaan, paikkaan ja ihmisiin. Toisen voi olla välillä vaikea ymmärtää, mikä juuri tietyssä maussa tai hajussa on niin tärkeää. Makumuistot kuitenkin kerääntyvät omaan muistojen kirjastoon ja sen sisältöä kartutetaan läpi elämän.
Katja Kaartinen
toimittaja