Kouluun liittyy yhä edelleen paljon myös tabuja, joista meillä ei uskalleta puhua. Yhteiskunnallisesti katsottuna koulu on tärkein vaikuttamisen ja muokkaamisen paikka, sillä siellä luodaan tulevaisuuden yhteiskunnan arvot ja jossain määrin myös toimintatavat.
Kouluun ja siellä vietettyihin vuosiin liittyy paljon muistoja ja tunteita. Joillakin nousee pintaan ikäviä muistoja kiusaamisesta. Jos opettaja on kohdellut oppilasta epäoikeudenmukaisesti, nämä muistot kulkevat mukana läpi elämän. Mukavat koulumuistot liittyvät usein johonkin, mitä on koettu yhdessä tai johonkin, mikä on poikennut kouluarjesta.
Yksittäisistä oppitunneista jää muistoksi lähinnä opettajien piintyneet tavat, jotka eivät millään tavalla liity opetettavaan asiaan, vaan opettajan tunnista ja vuodesta toistuviin tapoihin. Koulurakennuksista muistamme erilaisia asioita. Kaikkein tärkein muistijälki syntyy henkilökohtaisista kokemuksista.
Suomessa ei ole rakennettu yhtään julkista rakennusta ilman erimielisyyttä – ja hyvä niin, sillä jos päätökset olisivat yksimielisiä, olisimme kuin itänaapurimme, jossa ikkunoista putoilee yllättävän paljon erimieltä olevia henkilöitä. Se, miten olemme erimielisiä, siinä meillä olisi ehkä opittavaa – juupas-eipäs-keskustelu ei vie asioita eteenpäin. Riittämätön tiedonsaanti kuulostaa aina hyvältä perustelulta sille, että on eri mieltä asiasta.
Oma heimonsa taas ovat ne, jotka eivät hyväksy enemmistön tekemiä päätöksiä ja yrittävät väkisin saada kansaa barrikadeille vastustamaan tehtyjä päätöksiä. Meitä on moneksi, mutta tulevaisuuden kouluun toivoisin oppiainetta, miten olla rakentavasti eri mieltä.
Suomessa ei ole myöskään tapana hankkia julkista taidetta positiivisessa hengessä. Ensinnäkin taidehankinnat, tai kulttuuri ylipäätään, ei saisi yleensä maksaa mitään. Useimmiten taidehankinnat ja kulttuuri nähdään kulueränä ja säästökohteena, ei osana identiteettiä tai tulevaisuutta.
Koulurakennuksiin ehdotetaan usein lasten tekemää taidetta, joka ei maksaisi mitään. Monen mielestä riittää, kun Helsingissä on Mannerheimin patsas ja Sibelius-monumentti. Taide ympärillämme on kuitenkin aivan olennainen ja usein myös huomaamaton osa identiteettiämme.
Rauma on hankkinut Kerttu Horilalta hauskoja keramiikkaveistoksia ilahduttamaan niin kaupunkilaisia kuin turistejakin, Kotka sijoitti useita vuosia peräkkäin viisi-kuusinumeroisen summan taidehankintoihin ja viheralueisiin, joilla ruma tehdaskaupunki muuttui yhdeksi Suomen kiinnostavimmista matkailukohteista.
Kuva, joka kaupungista lähtee maailmalle, on useimmiten hauska, mielenkiintoinen tai pysähdyttävä taideteos. Taideteokset ovat kaupungin kasvot – sekä asukkaalle että ulkopuoliselle.
Jokainen lapsi ansaitsee terveellisen ja turvallisen kouluympäristön. Seinät eivät opeta, siksi koululle on taattava myös riittävät resurssit. Opetuksen laadusta on uskallettava alkaa puhua – Suomi on laivan liian pieni maa oppilaiden resurssien tuhlaamiseen.
Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat tulevaisuutemme suurin uhka ja mahdollisesti myös kuluerä. Näköalaton kaupunki säästää itsensä hengiltä – kaupunki, jossa ei rakenneta, sijoiteta tulevaisuuteen tai kulttuuriin, on harmaa, tylsä ja taantuva. Olkoon muutaman vuoden kuluttua valmistuva Wintteri monitoimitalo, jossa syntyy hyviä asioita kaupunkimme ja maamme parhaaksi.
Jaana Vasama
Tuglas-seuran
toiminnanjohtaja