Olen välillä miettinyt, millaista on ollut elämänmeno muinoin Karjalan kuuluisilla laulumailla, Ruotsin vallan ja vielä tsaarin vallan aikanakin. Jonkun verran olen kiinnostuksesta aiheeseen perehtynyt ja ottanut selvääkin, mutta luullakseni on kuvitus noiden ajanjaksojen runo- ja laulukulttuurista mielessäni värittynyt hieman todellisuutta tarunhohtoisemmaksi.
Erinäisten aikalaiskuvausten mukaan saattoi vielä 1800-luvulla matkamies, joihinkin kyliin saapuessaan, kuulla jo kauas kylien porteille pirteistä ja pihamailta taukoamatonta laulua. Siellä ukot ja mammat jollottivat junnaavilla, yksinkertaisilla sävelillä pitkiä virsiään Väinämöisistä ja Vipusista samalla, kun loivat navetassa lantaa tai lypsivät lehmiään, kun olivat pelloilla, metsissä tai nuotioiden ja vesien ääressä kalareissuillaan. Arvaamattoman pitkiä aikoja kertomukset ja runot olivat saaneet elää omaa elämäänsä kansan ja laulajiensa sydämissä.
Parhaimmat laulajat saattoivat muististaan keritellä useita päiviä putkeen oppimiaan runoja ilman, että olisi tarvinnut toistaa samaa runoa kahteen kertaan – näin todisti isästään muun muassa Arhippa Perttunen, yksi viimeisistä suurista runonlaulajista. Laulajana Perttunen vähätteli itseään, vaikka hänenkin laulamiaan runoja Lönnrot sai ajallisesti kirjata muistiin yhteen lasketusti alun kolmatta päivää.
Ymmärtääkseni kalevalamitalla on kyllä laulettu kansan keskuudessa aikoinaan muuallakin Suomessa kuin vain idässä, mutta loppuaikoina, etenkin kertovien runojen osalta, olivat laajemmat laulut ja niiden rajat ehtineet loitontua jo idemmäs.
Omalla kohdallani kiinnostukseni Kalevalaa ja Suomen Kansan Vanhoja Runoja kohtaan on virinnyt vasta myöhemmällä iällä, rinnan uteliaisuuteni kanssa isän puolen karjalaisia sukujuuriani kohtaan. Itsekin joskus runoilevana olen kokenut myös jonkinlaista alitajuista vetoa tuohon kalevalaiseen runomaailmaan, sen kuviin ja rytmiin, soivaan kieleen – tähän samaan vanhaan suomen kieleen, äidinkieleeni, jota päivittäin puhun ja hengitän.
Sittemmin on kyllä useammalta taholta todistettu ja asiaansa perehtyneiden kirjallisuuden tutkijoiden toimesta toteen näytetty, että Lönnrotin kokoama Kalevala sellaisenaan – yhtenäisenä, useampisatasivuisena eepoksena – on pitkälti Lönnrotin aikaansaannos ja hengentuote, eikä niinkään kokonaisuus, joka olisi kansan suussa sellaiseksi muotoutunut.
Kuitenkin paljon Kalevalan ydinaineksia ja suuriakin kertomuslinjoja esiintyy laajasti myös alkuperäisissä, laulajilta kerätyissä runoissa. Ei siis Lönnrot aivan omiaankaan sepitellyt Kalevalaa laatiessaan, vaikka mosaiikkimaisesti kyllä paikka paikoin runoja muutteli ja yhdistelikin ja ehkä toisaalla väritteli joitain kertomuksia runsaammiksi kuin mitä ne kerättäessä olivat alun alkaen olleet.
Jos kauan sitten muilla olikin jo kuninkaita, linnoja ja palatseja, oli meilläkin jotain:
oli runot ja laulut, ihmeelliset tarinat.
Hyvää Kalevalan päivää!
Ville Virolainen
Uudenkaupungin seurakunnan suntio