Havuntuoksuisilla retkillään hän tapasi varmasti monia erilaisia ihmisiä ja tutustui uskomuksiin sekä sydänmaan ihmisyyteen. Luonnonuskontojen kaiku on yhä aistittavissa hänen keräämissään säkeissä, joissa loitsuilla sekä haltijoilla oli läheinen ote arjen elämässä.
Uskottiin, että jos metsältä jotain ottaa, pitää antaa takaisin. Esimerkiksi sormen päästä valuttamalla veripisara muurahaiskekoon metsästysretken jälkeen oli se tapa kiittää Tapiota, metsän kuningasta hyvistä antimista. Tämä tapahtui esikristillisellä ajalla, jolloin luonto oli ihminen ja monijumalaisuus oli vallitseva tapa katsoa maailmaa.
Tärkein perintö, jonka ihminen saattoi antaa, olivat sanat. Olennaista oli sanojen välittäminen tutussa, perityssä muodossa eteenpäin. Niiden oikea osaaminen tarjosi ratkaisun kaikkiin yhteisöä ja yksilöä uhkaaviin kriiseihin. Sanoilla hallittiin elämää ja ympäristöä. Niiden voimalla parannettiin sairauksia, synnytettiin ja kuoltiin.
Kyläyhteisön arvostettuina jäseninä toimivat tietäjät, joiden varaan uskottiin terveydenhuolto. Rohdoilla ja parantavilla loitsuilla tuotiin hyvinvointia kansan keskuuteen. Sielunvaellus, ruumiista irtaantuminen oli tavanomainen asia.
Ilves saattoi ilmestyä kuutamolla kuusen katveeseen ja tuoda viestin läsnäolollaan vainajasta. Naisiakin olivat nämä kyläyhteisön loitsuavat tukipilarit usein. Vastuu painoi tietäjän mieltä, että ovatko edellytykset suosiolliselle satokaudelle ja metsästykselle olemassa. Näihin pulmiin auttoivat taianomaiset sana-aarteet ja kyläyhteisön samaan hiileen puhaltaminen.
Koko elinpiirin malli perustui kanssakäymiseen läheisen metsän ja eläinten kesken, eikä tuo tapa toimia ollut mikään erityinen harrastus tai pakotettu näkökulma, vaan luonnollinen osa kaikkeuden kiertokulkua.
Vaikka suusanallinen perimätieto onkin isolta osin mahdollistanut tiedon säilymistä esimerkiksi kansanperinteisissä runolauluissa, on kirjoitustaidon lisääntymisellä ollut merkittävä osa historiamme olemassaoloon.
Kristinuskon haaliessa maaperää ihmisten keskuudessa kasvoi kirjoittaminen ja siten asioiden muistiin merkitseminen. Mutta ironista on, että samalla pyyhkiytyivät pois luonnonuskonnot.
Valtio kielsi muinaisuskon harjoittamisen 1600-luvulla, mutta Suomessa epäiltiin olevan vielä 1700-luvulla pyhiä lehtoja, joita kirkonmiehet ja viranomaiset pyrkivät hävittämään. On olemassa väittämä, että nykyisistä juhlapyhistä laskiainen, helluntai, juhannus, pyhäinpäivä ja joulu olisivat alun perin suomalaiseen alkuperäisuskontoon kuuluneita juhlia.
Ohjasin ja kanssakirjoitin vuonna 2013 mystisen monologin nimeltään ”Mariana sielunkantaja”. Se kertoi noin 1000-luvulla eläneestä tietäjä Marianasta, joka toimi kyläyhteisönsä parhaaksi ja ponnisteli voimiensa äärirajoilla saadakseen elämäänsä rakkautta.
Sain ilokseni tehdä työtä lausuntataiteilija Tuula Waldenin kanssa. Yhteistyönämme syntynyt esitys on jättänyt minuun jäljen ja siksi haluan kolumnini päätteeksi jakaa sinulle, hyvä lukija, esitysteoksestamme otteen, missä Mariana luovuttaa voimansa. Toivon sen kuljettavan sinut aikaan, jolloin oli toisin.
”Vuodenajat seurasivat toisiaan ja Sampsa, pellon poika, viljan haltija, ahersi työssä käsketyssä. Niin tein minäkin. Ruumiini alkoi luovuttaa, eikä enää jaksanut täyttää tehtäväänsä. Haavan lehti keinui alas ja lopulta voima väsyi.
Kuljin ilveksen yönä sumuiselle rannalle, missä haaksi odotti minua. Jätin kiitokseni maalle, sen maahisille, jumalille, ystäville ja viheriäille konnuille, jotka sydämessäni olivat sykkineet. Mielikki puhalsi suojakseni lempeän suruvaipan ja annoin Ahdin kuljettaa minut kauas ulapalle, suruttoman sielun eteiseen, hänen valtakuntansa saleihin.
Me tapaamme jälleen siellä, missä jumalamme ovat kohdanneet, missä näimme ensi kerran. Sinun naurusi vietteli minut. Siellä sielut kuuluvat toisilleen, siellä luonnottaren harso suojaa vastasyntyneen pään.”
Mikko Rantanen
freelance ohjaaja-dramaturgi