”Enää pitäis tietää, että kukas hää on?”
”Ikinä kuullutkaan.”
Noin tuhannesta kommentista valtaosa on vastaavia. Lisäksi muutama kehui ja moni haukkui. Kommentit voisivat liittyä melkein mihin tahansa uutiseen, mutta tällä kertaa kyseessä oli Ilta-Sanomien Facebook-päivitys, jossa onniteltiin Sexmanea vuoden kotimaisen artistin Emma-palkinnosta.
En itsekään osaisi nimetä yhtään Sexmanen kappaletta, mutta todennäköisesti olen kuullut häntä radiosta. Silti minulle ei tulisi mieleenkään mennä kommentoimaan uutista. Vuoden kotimaisen artistin valinta suoritettiin yleisöäänestyksellä, joten Sexmanella lienee vankka fanipohja.
Tämä on vain yksi esimerkki sosiaalisen median jokapäiväisestä viestitulvasta. Sexmanen kohdalla viestien sävy oli kuitenkin vielä melko kiltti. Hyvin usein kommenteissa annetaan palaa suorastaan törkeään sävyyn.
Tänään alkavat pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailut Slovenian Planicassa. Voin jo heti kertoa, että kaikki kisoihin osallistuvat suomalaiset eivät onnistu. Luvassa on myös pahoja epäonnistumisia ja pettymyksiä.
Voin myös luvata, että kyseiset urheilijat leimataan välittömästi turisteiksi ja ihmetellään, miksi heidät on edes valittu kisoihin. Myös viestijoukkueet on todennäköisesti valittu ihan väärin, ainakin jos asiasta kysytään vaikka vantaalaiselta Simolta, joka ei ole hiihtoa seurannut 80-luvun jälkeen, eikä hiihtänyt kuin koulumatkat 60-luvulla.
Huhtikuussa puolestaan on edustakuntavaalit, joiden tulos on joka tapauksessa väärä. Eihän kansa voi olla niin tyhmää, että äänestää eri tavalla kuin minä.
Sosiaalisessa mediassa ihmiset usein sokaistuvat kuvittelemaan, että heidän kantansa on yleinen totuus, kun peukkuja satelee ja ainakin kahdeksan muuta kommentoijaa on samaa mieltä. Sen jälkeen on vaikea hyväksyä kuuluvansa vähemmistöön.
Parhaimmillaan some voisi olla erinomainen keskustelualusta, jossa kaikki tulevat kuulluiksi ja ihmiset jopa päivittävät näkemyksiään, jos huomaavat olevansa väärässä. Todellisuudessa kuplat kuitenkin kasvavat ja mielipiteet jakautuvat yhä jyrkemmin.
Netflixiin ilmestyi muutama viikko sitten muka-dokumentti tai mokumentti Cunk on Earth, jossa näyttelijä Diane Morganin esittämä hahmo Philomena Cunk sotkee sujuvasti faktaa, salaliittoteorioita ja suoranaista soopaa keskenään. Huumori on erinomaista, kun sen ymmärtää katsoa huumorina, mutta valitettavasti lähes jokaisen typerän kysymyksen taustalla on ”faktoja”, joihin jotkut todella uskovat.
Cunk esimerkiksi väittää, että maailman suurin luku on 700, jonka jälkeen samat luvut vain toistuvat. Cunkin Youtubesta näkemiä väitteitä on tuotu kumoamaan oikeita asiantuntijoita, joista ilahduttavan moni lähtee leikkiin mukaan, mutta osasta näkee, etteivät he tiedä, miten Cunkin ”faktoihin” pitäisi suhtautua.
Vaalien alla puolestaan huomaa, että poliitikoilla meinaa naama nyrjähtää, kun kollega vieressä latelee täysin päinvastaisia mielipiteitä, jotka eivät sovi omaan arvomaailmaan lainkaan.
Joskus olisi mukava kuulla, miten keskustelu jatkuu, kun studion valot himmenevät. Onko kaikki vain teatteria vai jatkuuko riitely? Sosiaalisessa mediassa show ainakin jatkuu ja jatkuu.
Risto-Matti Kärki
tuottaja