Useasti minun tehtäväni oli hakea Vilkku laitumelta. Sillä oli mielipaikkansa, joilla se oleskeli. Helteisellä säällä löysin sen varmimmin rannalta tuuliselta paikalta. Tiheikköihin Vilkku taas hakeutui hyttysiltä ja muita itikoilta piiloon. Hevonen tietysti arvasi joutuvansa työhön, kun sitä tultiin päitsien kanssa hakemaan.
Mutta koskaan ei Vilkku pakoillut minua, vaan antoi ottaa kiinni. Se jopa saattoi kävellä vastaan, kun tiesi saavansa maukkaan leipäpalan. Joskus panin sen arvaamaan, kummassa kädessä makupala oli.
Silloin tällöin sattui, että putosin Vilkun selästä, mutta onneksi en koskaan pahasti. Kerran oli tyhjä säkki polulla. Vilkku pelästyi sitä ja pysähtyi niin äkkiä, että minä lensin hevosen pään yli maahan. Vähän isompana uskalsin tehdä joitakin temppujakin ratsastaessani.
Kun hain Vilkkua rantalaitumelta, asetuin selälleni makaamaan ja katselin isojen mäntyjen latvoja, jotka sinistä taivasta vasten näyttivät erikoisen jännittäviltä. Hevonen oli minun epätavallisiin ratsastustapoihini niin tottunut, että se vain käveli rauhallisesti tuttua polkuaan pitkin. Varsinkin silloin, jos pihalla oli joku näkemässä, nousin Vilkun selässä seisomaan ja koetin olla kuin en lainkaan pelkäisi.
Tavanomaisin työ, johon hevosta traktoriaikana kesäisin tarvittiin, oli haravakoneen veto heinäpellolla. Minun tehtäväni oli istua korkeapyöräisen ajopelin istuimella ja ohjailla hevosta, joka näytti melkein itsekin tietävän, miten työ tehtiin.
Paarmat ja kärpäset olivat jatkuvasti kiusana kuumana heinäaikana. Itse pystyin pitämään ne loitolla, mutta hevonen sai hännällään verenhimoiset tunkeilijat vain osittain torjutuksi. Monesti kävin kesken haravointityön poistamassa paarmat sen päästä ja kaulalta. Säälimättömät kärpäset olivat löytäneet silmän alapuolelta kohdan, josta iho oli rikki, ja pitivät siinä tungeksien syöminkejään.
Suorittamastani kärpästen joukkosurmasta Vilkku tuntui erityisesti nauttivan, vaikka se tuottikin vain väliaikaisen helpotuksen. Laastarit tai voiteet eivät kauan pysyneet paikoillaan. Kutinan takia hevonen hankasi ne etujalkaansa vasten pois, vaikka kuinka olisin varoittanut niin tekemästä.
Kun olin opiskelun tai työn takia ollut pidemmän aikaa poissa, Vilkku ilmaisi hörähtelemällä, että oli tuntenut minut jo ennen kuin ehdin tallin ovea aukaista. Taputellessani juttelin sille ja kyselin kuulumisia. Vilkku ei koskaan noitten tapaamisten aikana jäänyt ilman leipäpalaa tai muuta maukasta purtavaa.
Olin kuulevinani Vilkun hörähtelyäänessä sen tuntuisen sävyn, että se oli ollut ikävissään. Silitellessäni ja taputellessani tunnustin Vilkulle, että minulla ainakin oli ollut pitkinä syksyn viikkoina ikävä sitä, tuttua kesäajan työkaveria.
Eräänä keväänä sain kirjeen, joka sai minut surulliselle mielelle pitkäksi aikaa. Siinä ilmoitettiin yllättäen, että Vilkku ei enää olisikaan kesäkuun alussa odottamassa minua. Tuntui ikävältä ajatella, etten enää voisikaan harjata sen syyhyävää selkää alkukesällä karvanlähdön aikaan.
Kaikki muukin tuttuun hevoseen liittyvä jäi sinä keväänä muistojen joukkoon. Sen jälkeen en ole ratsastanut millään muulla hevosella, saati loikoillut selässä puunlatvoja ja valkoisia pilviä ihaillen. Mikään muu hevonen ei ole ollut tarpeeksi tuttu taputellakseni sitä. Eikä Vilkun jälkeen tuntunut enää olevan mitään juteltavaa muille hevosille.
Simo Viinikkala