Hän käy kirjassa tarkkaan läpi mitä Euroopan turvallisuutta koskevissa itä-länsi-suhteissa tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuosina 1991–2020. Kirjan (tekstisivuja 350, lähdeviitteitä 170 s.) lopussa on osa Conclusion (Johtopäätös), 16-sivuinen tiivistelmä, jossa käydään läpi em. ajanjakson tapahtumat ja johtopäätökset. Englannista kääntäen ja rajusti typistäen yritän esittää tuon osan asiat tässä.
Vuonna 1990 Saksojen yhdistymisen yhteydessä USA ja Neuvostoliitto (Bush ja Gorbatshov) sopivat, että Saksa säilyy kokonaisuudessaan Naton jäsenenä, mikä oli tietysti voitto Natolle. USAn presidentit Bush ja Clinton olivat tuolloin sitä mieltä, että entiset Varsovan liiton ”satelliitti-maat” pitää saada Natoon jollain tavalla jäseniksi Euroopan turvallisuuden takaamiseksi, mutta miten samalla säilyttää hyvät NL/Venäjä-suhteet?
Ne olivat erittäin lämpimät ja totolliset hyvälle yhteistyölle 1991–92, jona aikana presidentit Jeltsin ja Clinton olivat hyviä ystäviä. Venäjä ei kuitenkaan tilannetta auttanut sisäisillä valtataisteluillaan ja muun muassa Tšetsenian aggressiollaan, jotka saivat entiset satelliittimaat toivomaan entistäkin innokkaammin Nato-jäsenyyttä. Näin tekivät erityisesti Puola ja Tšekkoslovakia hyvillä johtajiensa USA-suhteilla.
USAn hallinnnossa kehitettiin suunnitelma Partnership for Peace (PfP, rauhankumppanuus), jonka ajatuksena oli ilman aikatauluja ottaa yhteistyöhön Itä-Euroopan ym. lähialueen maita ja jonka suhteen päässä voisi olla joskus täysijäsenyys Natossa. Kirjassa on karttakuva, jossa vuoden 1994 Nato/ETYJ/PfP-maat on esitetty ja PfP-maitten alue kattaa aina Kirgistaniin asti, Venäjä tietysti mukaan lukien. Mutta jo aiemmin oli Clintonin hallinnossa päässyt vallalle ajatus (mm. apulaisulkoministeri Strobe Talbottilta), että Saksojen yhdistymisen myötä tilaisuus piti hyödyntää (USAn kannalta) täysimääräisesti ja nopeasti eli saada kaikki entiset NL-satelliittimaat Naton artikla 5 mukaisesti täysjäseniksi. Ja tälle kannalle saatiin sitten Clintonkin.
Tällaista Naton itälaajenemisen tapaa kritisoitiin USAn sisällä ja myös Euroopasta käsin mutta tuloksetta. Tässä vaiheessa Venäjä teki johtopäätöksen, että PfP taitaakin olla ”sotajuoni”, mitä se ei alunperin ollut, ja suhteet alkoivat huonontua. Jeltsinin jälkeen aika oli nyt otollinen Putinin kaltaiselle autoritaariselle johtajalle.
Vielä Jugoslavian hajoamisen aikoihin Naton ja Venäjän joukot tekivät yhteistyötä kriisialueilla. M.E. Sarotte tuo kirjassaan esille viisi eri kohtaa, miten USA (Nato) eri tavalla toimien olisivat saaneet vahingot idänsuhteissa pysymään paljon pienempinä. Hän kysyy, miksi ei USAlle kelvannut laajentumismaiden täysjäsenyyttä rajoitetumpi jäsenyys, joita oli ennenkin Naton piirissä ollut ja on edelleen (Tanska, Norja, Ranska ja Espanja).
Johtopäätös-osan lopussa M.E. Sarotte esittää kolme ajatusta nyt kun Euroopassa oli jo edetty itä-länsisuhteissa avoimeen sotatilanteeseen kylmän sodan tilanteeseen ja kohta jo sotaan Ukrainassa Venäjän hyökättyä sinne 24.2.2022.
Ensinnäkin, Naton täysin oikeuksin tapahtunutta itälaajenemista ei voi enää peruuttaa, sen kanssa on vain tultava toimeen. Toiseksi, tällaisesta kriisistä on otettava opiksi ja mm. USAn tehtävä entistäkin vankemmin yhteistyötä Euroopan isojen valtioitten Saksan ja Ranskan kanssa, nyt kun Englanti on Brexitillään hiukan ulkona kuvioista. Ukrainan kriisiin on löydettävä poliittinen ratkaisu, vaikka aika mahdottomalta näyttää tällä hetkellä.
Kolmanneksi, historiastakin on opittava eli II maailmansodan jälkeen entiset viholliset Saksa ja Ranska ovat pystyneet elämään kestävässä rauhantilassa keskenään.
Vaikka Berliinin muurin hajoaminen näytti pitkästä aika historiallisen hyvältä vaiheelta Euroopan turvallisuustilanteen kannalta, niin edullinen tilanne taidettiin suurvaltajohtajien toimesta kadottaa. Valkovenäläinen kirjailija Svetlana Alexievich sanoi: ”Meidän on taas odotettava uutta aikaa koska kadotimme mahdollisuuden 1990-luvulla”.
Mika Nurminen
Uusikaupunki