Paikallishistoria on hyvin tärkeää ja nähdessäni ensi kerran Mailis ja Eino Saaresta kertovan kirjan ”Hyv’ yötä jää nyt rakkahin – Mailis ja Eino Saaren kirjeitä 1941–1946”, syntyi oitis ajatus kuvaelmallisesta musiikkinäytelmästä. Hedelmällinen kasvualusta näyttämöteokselle tuli kerrankin vaivatta käsien ulottuville.
Mietin aluksi, että minkälaisen lähestymiskulman otan näytelmän dramaturgiseen ilmeeseen. Ja sitten välähti: antautuminen. En lähtenyt taistelemaan kirjan sisintä, eli tuota runsasta kirjeenvaihtoa vastaan. Matkustin Mailiksen ja Einon tarjoamilla mielikuvilla ja poimin sieltä sykähdyttävimpiä kokemuksia. Niin, niitä jotka olivat päätyneet Ulla-Maija Paalun kirjoittaman kirjan kansien väliin ja niitä elementtejä, mitkä taipuisivat notkeasti esitettävään muotoon.
Osa Mailiksen ja Einon kirjeistä on kadonnut, mutta suurin osa kirjeenvaihdosta on säilynyt vuosilta 1944–1946. Kirjeiden kieli kertoo persoonista, mutta jättää myös tulkinnanvaraa. Se on näyttämöteosta rakennettaessa olennainen, sekä kiehtova osa prosessia.
Näytelmä onkin aina tulkinta, ei niinkään dokumentti ja samalla historiallisten faktojen lisäksi myös fiktiivinen kokonaisuus. Näytelmä on kuin taidemaalarin kankaalle luoma näkemys maisemasta. Teoksessa on mielestäni onnistuttu, jos siinä elää alkuperäisen lähdemateriaalin henki, mitä on kuitenkin pystytty värittämään näyttämötaiteen keinoin puhuttelevammaksi ja houkuttelevammaksi.
Esitysteosta rakentaessa moni asia siivilöityy, suodattuu ja jalostuu. Henkilöiden motiiveille voi antaa isommat siivet ja samalla rajata sitä matkaa, miten kauas heidän voimavaransa kantavat.
Tärkeää on kunnioittaa lähdeteosta ja historiaa, mutta kunnioittaminen ei tarkoita pokkurointia. On antoisaa ja yleisölle kiinnostavaa voimistaa tunteiden sekä mielikuvituksen lihaksia. Se on yksi taiteen tärkeistä tehtävistä.
Moni varmasti muistaa Uudenkaupungin kaduilta Mailiksen, Einon ja Mailiksen isän Eskilinkin, tai ainakin säilyneen mielikuvan siitä mitä he edustivat, tai minkälaisia oikeasti olivat. Näytelmän hahmoja tarkastellaan katsomossa oman elämänkokemuksen kautta ja esitystä ihmetellessä puntaroidaan tarjoiltuja näkökulmia, mitkä itselle saattavat olla uusia. Ja jollekin toiselle katsojalle tarjoillut ”totuudet” esiintyvät muunlaisina, koska olemmehan erilaisia yksilöitä.
Hyvin näytelmän päähenkilöt oikeassa elämässä tunteneet saattavat mieltää teatterin lavalla näyttäytyvät hahmot täysin erilaisina.
Koen, että ei olisi kunnioittavaa, eikä taiteellisessa mielessä edes mielenkiintoista yrittää kopioida ihmisiä teatterin lavalle. Tärkeintä on pyrkiä säilyttämään sitä sielukkuutta ja elinvoimaa, mitä sydämellä kirjoitetut muistot huokuvat. Näyttelijät, musiikki, tarina ja energian väreily esityksen aikana luovat kohtaamisen yleisön ja teoksen välille. Siten voi poimia ainutlaatuisia tunnelmia mukaansa, tuttuja sekä tuntemattomia, joita näytelmä aisteihin puhaltelee.
Historian, tunteiden, teatterin ja musiikin yhdistelmä on ehkä parhainta mitä tiedän. Meitä lähellä olevat asiat muuttuvat vielä läheisimmiksi, kun ne herätetään taiteen avulla eloon. Ja meitä kaukana olevat asiat muuttuvat läheisimmiksi.
Kirjailija Mika Waltarin ajatus teen nauttimisesta on kiehtova metafora ja moniulotteinen, kuin hilpeä hipaisu teatteritaiteen ymmärtämiseen. Se jättää tänään hyvän maun suuhun. ”Tuodaan teetä. Ihmeellistä. Koskaan ennen en ole osannut pitää teestä, nyt opin rakastamaan sitä. Jano on hävinnyt, tulee lämmin ja virkeä olo.”
Mikko Rantanen
freelance ohjaaja-dramaturgi