Näyttämö on täynnä usvaa ja punaista valoa. Taustalla soi Daruden Sandstorm niin, että se menee ihon läpi ja iskee kuin sotilaan pistin sisuksiin. Hetken päästä nuoret näyttelijät ammuskelevat jääkiekkomailat aseinaan. Pelkäävää sotilasta herjataan ja potkitaan. Joukossa on myös yli-ihminen, übermensch, jonka lihaksikasta vartaloa yleisö voi ihailla valokeilassa.
Turun kaupunginteatterissa pyörii uuden sukupolven Tuntematon sotilas. Kun näytelmä on ohi, yleisö poistuu vaiteliaana ovesta ulos. Monen kasvoilla näkyy hämmennys. Onko irvokasta katsoa leikkisotaa, kun lähellä on oikea sota? Joku voihkaisee ääneen, että klassikko on pilattu. Eihän tämä ollut yhtään sama kuin Edvin Laineen Tuntematon sotilas. Nuoren ohjaajan Juho Mantereen näkemys jättää meidät miettimään. Minussa näytelmä herättää häpeän tunteen ja heti sen perään myötätunnon biologista isoisääni kohtaan.
Minunkin isoisäni oli rintamalla. Hän oli siellä kaikkein pahimmassa helvetissä, josta tultiin kotiin jalat edellä tai vammautuneena. Hänen vammansa oli psyykkistä laatua.
Hän oli se parjattu, paheksuttu pelkääjäsurkimus. Kun nuori mies oli nähnyt riittävästi kuolemaa, hän oli enää repaleinen riepu. Sitä ei rintamalla hyvällä katsottu. Rintamalla jaksettiin sankaruuden voimin. Säälille ei ollut sijaa, sillä se olisi vienyt miehistä tarmon ja taistelutahdon. Kun pelko otti vallan, miehille annettiin Pervitiniä. Nyt jälkikäteen tiedämme, miten tehokasta se oli. Amfetamiinihöyryssä tunteet turtuivat, eikä väsymys painanut. Sota tuli sodittua ja urhollisuusmitalit jaettua, mutta kaikista näistä nuorista miehistä ei tullut enää mitään. Oma isoisäni oli synkkä varjo entisestään. Sodan jälkeen hän jatkoi tunteiden turruttamista viinalla ja hotapulverilla ja kuoli ennen syntymääni. Hän jäi tuntemattomaksi sotilaaksi, jota kukaan ei halunnut muistella – ei edes suku.
Isoisästäni ei sen koommin suvussa puhuttu. Isoäiti muutti toiselle paikkakunnalle ja löysi miehen, joka osallistui rivakasti Suomen jälleenrakentamiseen. Suku sai arpensa piiloon ja unohti traumansa. Kunnes yhtenä päivänä istun Turun kaupunginteatterissa ja arpi avautuu. Tunnustelen sitä mielessäni ja näen sen uudessa valossa. Miksi me häpesimme isoisää? Mitä hän oikeastaan teki väärin? Hänhän puolusti isänmaatamme.
Sodan jälkeisenä aikana oli tärkeää pitää kansankunnan mieli koossa ja keskittyä jälleenrakentamiseen. Siihen antoivat voimia sankaritarinat, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin asti. Laineen Tuntemattomasta sotilaasta tuli meille tärkeä elokuva, koska oli helpompi ajatella sodan sankareita kuin uhreja. Niin tänäkin päivänä, me ihailemme ukrainalaisten sinnikkyyttä ja voitontahtoa. Olisi liian raskasta ajatella kaikkia niitä kymmeniä tuhansia uhreja vai satoja tuhansiako heitä jo on. On pakko kääntää katse pois sodan julmuudesta ja kuoleman kourasta, keskittyä elämään.
Isoisäni ei valinnut syntymävuottaan eikä sotaa. Se kohtalo vain osui hänelle. Yhtä hyvin hän olisi voinut syntyä myöhemmin ja olla nyt hulmuavatukkainen taiteilija kaupunginteatterin näyttämöllä julistamassa sodan raakuutta ja järjettömyyttä vastaan. Toisena aikana antisankari voisi olla sankari.
Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet, joita koko valtakunta arvostaa?
Teija Uitto