Tunnen pienetkin muutokset kehossani päänsärkynä, tai välillä ikään kuin perhosina vatsassa. Joskus tunnen vajoavani epämukavaan jännityksen tilaan, jota en saa karistettua millään. Toisinaan muutos kuitenkin hiipii hipi hiljaa kaikkeen ympäröivään, myös sinuun itseesi. Se hivuttautuu kaikkeen tuntemaasi niin salakavalasti, ettei sitä huomaa välttämättä vuosiin.
Tällaista muutosta pelkään ehkä eniten. Pelkään, että se tälläkin hetkellä tekee tuloaan, enkä huomaa mitään. Pelkään, että viiden vuoden päästä tajuan sen muuttaneen taas kaiken. Niin huomaamattomasti, ettei sitä koskaan tajunnut silloin, kun kaikki tapahtui.
Havahduin hetki sitten siihen, ettei mikään ole enää kuin ennen. Minä olen muuttunut ja niin ovat ihmiset sekä asiat ympärilläni. Minusta tuli kummitäti ja useammalla ystävälläni on lapsi sekä oma koti. Vanhemmillani ei enää ole yhtäkään alaikäistä lasta – olemme kaikki jo aikuisia.
Useimmat ystäväni asuvat eri paikkakunnilla, myös minulla ja kumppanillani on toinen yhteinen muutto edessä. Olemme asuneet yhdessä kohta kolme vuotta. Se tuntuu pitkältä ajalta, vaikka edessä on toivottavasti kymmeniä yhteisiä vuosia lisää. Milloin meistä tuli aikuisia?
Muistan kesät siskojen ja serkkujen kanssa mummolassa: Uitiin, saunottiin, syötiin lettuja ja makaronilaatikkoa. Juteltiin pienen ihmisen mieltä painavista asioista. Ihastuksista, suruista ja murheista, haaveista ja unelmista. Nukuttiin siskonpedissä mummon olohuoneen lattialla. Nykyään muutaman tunnin tapaamista on haastavaa sopia – kaikilla on omat menonsa. Ja niin kuuluu ollakin, mutta saisinpa kokea vielä yhden lapsuuden kesän uudestaan. Edes yhden viikonlopun mummolassa, rakkaiden ihmisten kanssa.
Kasvaessa joutuu luopumaan monista asioista, mutta saa myös hirmuisen paljon kaiken menetetyn tilalle. Viime kesänä vietimme kuukauden kumppanini perheen luona Marokossa. Tulevana kesänä matkustamme sinne uudestaan. Kumppanini perheestä on tullut minullekin todella rakas. En malta odottaa meren tuoksua, gnawa-musiikkia, myöhäisiä iltoja Rabatin medinassa ja aikaa marokkolaisen perheeni kanssa.
Ikävöin lapsuuden kesäreissuja mummon luokse Raumalle, mutta rakastan myös sitä, mitä sain tilalle. Enkä ole onneksi joutunut luopumaan rakkaista ihmisistä. Serkkujen ja mummon kanssa näemme edelleen, vain hiukan harvemmin ja erilaisilla kokoonpanoilla – kuka milloinkin ehtii näkemään.
Olen päättänyt toivottaa muutoksen tervetulleeksi, vaikka se pelottaakin. Jos mikään ei ikinä muutu, kaikki uudet ihanat asiat jäisivät kokematta. Elämä muuttuisi varsin tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Toivon vain, että olisi jokin tapa matkustaa ajassa taaksepäin. Tuntea taas järven kastamat hiukset, lettujen tuoksu sekä lapsen ilo ja onni. Elää uudelleen se, mitä oli ennen. Ennen kuin tuli nyt.
Jasmin Jussila
uusikaupunkilainen nuori