Mesireissulla hyönteiset siirtävät siitepölyä kasvista toiseen ja pölyttävät samalla pajuja. Ahkeran pölyttäjän, kimalaisten, reviiri voi ulottua noin viiden kilometrin säteelle pesästä. Ne hoitavat ruokaillessaan reviirin eri puolilla kasvavien kasvien pölytyksen.
Pajuilla on kuitenkin mahdollisuus kohdata lisääntymistarkoituksissa vielä paljon kauempana kasvavia yksilöitä. Niiden siitepölyä kuljettaa hyönteisten lisäksi myös tuuli. Suotuisissa oloissa siitepöly nousee tuulien mukana ylös ilmakehään ja kulkeutuu siellä jopa satoja kilometrejä. Niinpä etelärannikon paju voikin hyvällä onnella pölyttää vaikkapa Kainuussa tai Lapissa kasvavan lajitoverinsa.
Luonnossa etäisyyden merkitys ja kokemus vaihtelee valtaisasti lajin mukaan. Sitä mitä me ihmiset pidämme lyhyenä harppauksena ojan poikki, saattaa moni laji pitää ylittämättömänä esteenä. Toiset lajit pystyvät pienestä koostaan huolimatta matkustamaan hämmästyttävän pitkiä etäisyyksiä.
Pisimpiä vuosittaisia muuttomatkoja lentävä lapintiira pesii Suomen lisäksi muun pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosissa. Talvet se kuitenkin viettää Etelä-Afrikassa ja Etelämantereella. Pieni, noin sadan gramman painoinen lintu lentääkin vuosittain jopa 100 000 kilometriä. Matkoillaan se hyödyntää pajun siitepölyn tapaan suotuisia tuulia.
Tuulten lisäksi vesien virtaukset toimivat monien eliöiden yhdistäjinä. Merivirtoja hyödyntävät esimerkiksi monet kalat. Äärimmäisen uhanalainen ankerias kutee salaperäisissä olosuhteissa Atlantilla Sargassomerellä. Pienet ankeriaantoukat kulkeutuvat Golf-virran mukana Eurooppaan, jossa ne nousevat jokiin kasvamaan. Vuosien päästä aikuisina ne lähtevät pitkälle kutumatkalle takaisin synnyinseudulleen.
Virta voi toimia myös erottavana tekijänä. Jokihelmisimpukat eli raakut viettävät aikuiselämäänsä varsin paikallaan jokien pohjassa. Lisääntyessään koiraspuoliset raakut vapauttavat siittiönsä veteen. Virta kuljettaa ne naarasraakkujen ulottuville. Ihmisen näkökulmasta pienikin etäisyys eri sukupuolten välillä tarkoittaa sitä, että lisääntyminen ei välttämättä onnistu.
Tuulten ja merivirtojen varaan rakentuneet hienovaraiset, monimutkaiset matkustusjärjestelmät ovat nykyisessä nopean ilmastonmuutoksen ajassa haavoittuvaisia. Kun vesireitit ovat murroksessa ja erilaiset sään ääri-ilmiöt yleistyvät, saattaa moni perinteinen reitti mennä uusiksi.
Jotkin etäisyydet ovat pitkästä matkastaan huolimatta taitettavissa. Toiset erottavat yksilöitä pysyvämmin, ja johtavat luonnossa vähitellen erilaisiin lopputuloksiin. Ehkä koko laji taantuu sukupuuton partaalle. Joskus ero johtaa erilleen jääneiden yksilöiden kehittymiseen, ja vähitellen jopa useamman eri lajin muodostumiseen.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala