Lehtokotiloa tavataan luonnonvaraisena Etelä-Suomen rannikkoalueiden lehtomaisissa metsissä. Oikeastaan sitä tavataan nykyisin yleisimmin erilaisissa kulttuuriympäristöissä, sillä se on levittäytynyt tehokkaasti itselleen sopivan ravinnon perässä puistoihin, puutarhoihin ja kasviviljelyksille.
Puutarhakasvien ja -tarvikkeiden mukana lehtokotilo on levinnyt moneen paikkaan sisä-Suomessa. Saanatunturilla asustaa kuitenkin luonnonvarainen populaatio. Pohjois-Suomessa lehtokotilolla on toinenkin esiintymä Rovaniemen ja Tervolan kuntien alueella sijaitsevassa tiukasti suojellussa Pisavaaran luonnonpuistossa.
Kuinka ja miten pieni lehtokotilo on voinut levittyä luontaisesti näinkin kaukana toisistaan oleville alueille?
Lehtokotilon pohjoiset populaatiot ovat niin kutsuttuja reliktejä eli muistoja menneisyydestä. Lämpimämpänä kautena Suomessa kasvoi jaloja lehtipuita, kuten tammea ja pähkinäpensasta, yleisenä Keski-Suomen korkeudella asti. Samoihin aikoihin myös lehtokotilot viihtyivät todennäköisesti koko maassa, tai ainakin Saanatunturin ja Pisavaaran korkeuksilla.
Sitten ilmasto viileni ja jalot lehtipuut saivat väistyä havupuiden tieltä. Samalla lehtokotiloiden esiintymät vetäytyivät etelämmäksi. Pohjoiseen jäivät vain kaksi tunnettua populaatiota muistuttamaan ajasta, jolloin lehdot ja lehtokotilot levittäytyivät paljon nykyistä suuremmalle alueelle.
Useimmat isommasta populaatiosta eristyksiin jääneet yksilöt kohtaavat vähitellen sukupuuton. Jumiin jääneessä ryhmässä voi olla vain muutamia yksilöitä. Lopputuloksena on geneettinen katastrofi, kun keskenään lisääntyvät yksilöt ovat lopulta niin läheistä sukua keskenään, että eivät enää pysty saamaan elinkelpoisia jälkeläisiä.
Pieniä eristyneitä populaatioita uhkaavat myös luonnonkatastrofit paljon herkemmin. Tuhoisa paikallinen tulipalo tai tulva voi pyyhkäistä koko esiintymän pois kartalta.
Toisinaan eristyneiltä näyttävät populaatiot saattavat saada aika ajoin uusien yksilöiden kautta elintärkeää geenivirtaa. Monet saarilla elävät eläinlajit ovat alun perinkin päätyneet alueelle uimalla, lentämällä tai kelluvien kasvimateriaalien mukana. Kun muuttoliikennettä tapahtuu tarpeeksi usein, voi lopputuloksena olla enemmän tai vähemmän eristäytynyt, mutta kuitenkin tarpeeksi elinvoimainen kanta.
Lehtokotilot ovat selvinneet hieman epätodennäköisesti Pohjois-Suomessa jo pitkään. Tulevien vuosien lämpenevä ilmasto voi tuoda niille entistä menestyksekkäämpiä vuosia, samoin kuin mahdolliset puutarhakarkulaisten mukanaan tuomat uudet geenit. Toisaalta sattuma saattaa puuttua peliin myös kohtalokkain seurauksin.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala