Alakoulu oli Sairisissa vastapäätä Vahteran maatilaa tien toisella puolella, nykyään yksityisessä omistuksessa.
Alakouluun tuli silloin kolmas luokka, joka oli pettymys, koska mieli teki yläkouluun. Ajatukseni olivat joko toisen tai kolmannen luokkalaisen ajatuksia tuossa tulevaisuuden aineessa.
Kun alakoulussa piti kirjoittaa aine, mitä on vuonna 2000, se oli kuvitelma hyvin kaukaisesta tulevaisuudesta katsottuna 1940-luvun lopulta. Ajatuksissa oli, että varmaan on näköradioita ja näköpuhelimia, jotka ihme kyllä ovatkin toteutuneet sellaisina kuin kuvittelin ja ovat nykylapsille itsestään selviä.
Kuvitelmissa oli myös, että lentämällä mennään kauppaan (Tammistoon) ja kouluun (Sairisiin). Ymmärsin silloin hyvin, että pitäisi olla hyvin pienikokoinen lentovehje, jonka tyyppisiä olen kyllä nähnyt nyt aikuisena Unkarissa paljon, mutta täällä ei kuvitelmani toteutunut.
Johtuneeko siitä, että Sairisissa ei ole enää koulua, eikä Tammistossa kauppaa, niin ei ole tarvinnut sitä lentämistä niihin kehittää. Ihan realistisia ajatuksia lapsen mielellä kyllä, ensimmäiset siis toteutuneet, viimeinen ei siinä muodossa, kuin silloin kuvittelin.
Järkeilin, että voisin olla silloin vielä elossakin, ehkä jopa 2015, koska tunsin niin vanhoja ihmisiä.
Koulumatkalla talvella kylän muiden lasten kanssa kotiin kävellessä puhelinlangoilla oli joskus usean sentin lumikuorrutus ja silloin piti monesta tolpanvälistä lumipallolla pudottaa tämä lumi. Oli siinä hommaa, kun oli useita lankoja ja monia tolpanvälejä. Sairisista päin tullessa ennen Pehkvuorta oli tien oikealla puolella iso kivi, jonka vieressä oli liikennemerkki tienmutkasta varoituksena.
Sitä piti myös kesäaikaan kivillä pommittaa ja saatiin aikaan heleitä ääniä. Silti ehdittiin kotiinkin, joskus peräti kuuden aikaan illalla. Se on sitä, kun kävellen piti koulumatkat tehdä. Alakouluun oli matkaa Paulähteen perältä noin 2,5 kilometriä. Joka päivä edestakaisin tämä matka alakoulun aikana kävellen.
Pehkvuoren kohdalla oli kallio myös tien oikealla puolella Sairisista päin katsottuna, nykyään ei ole enää.
Siinä puhelinlangat menivät niin matalalta kallion päältä, että lankoihin saattoi kädellä ulottua. Piti sitten laittaa korva lankaan kiinni, jos kuulisi ihmisten puhetta. Muistiin on myös jäänyt, että kotona oli huomattu, että puhelin ei toimi. Annettiin sitten meille lapsille tehtäväksi katsoa koulumatkalla, mistä lanka on poikki.
Oli sillä kertaa poikki Pehkvuoresta Sairisiin päin metsäisellä osalla. Mutta ei sitä ollut mahdollista saada kuntoon, kun ei langan päät siellä maahan pudonneena enää ulottuneet yhteen, eikä ollut rautalankaa mukana. Kuulin sitten, että naapurin isäntä oli käynyt laittamassa ja lanka roikkui parin metrin korkeudella sillä tolpan välillä.
Käytiin myös Turussakin ns. luokkaretkellä kai, oli joku opettajan tuttu paikka. Mieleen jäi jollakin hautausmaalla käynti, tuskin nykyinen, joku lähempänä retkikohdettamme. Oli hautaus menossa ja siinä oli miehet haudan vieressä ja ampuivat kunnialaukaukset ylös. En ole muuta kertaa tällaista nähnytkään elämässäni.
Oliko järjestetty tapaaminen vai sattuma, mielestäni osuttiin paikalle sattumalta. Oli niin mieleen jäänyt tapahtuma, että vieläkin silmissä näen, miltä suunnalta tapahtumaa katsoin.
Posti tuli kylän keskelle postilaatikkoon ja sieltä se haettiin. Matkaa oli yli 400 metriä.
Ehkä ihan samoihin aikoihin on jäänyt mieleen asia, jonka vieläkin muistan. Kun koti oli maantien vieressä Paulähteellä (Vapola) ja tien toisella puolella oli iso hiekanottokuoppa, jossa paljon leikittiin ja leikittiin usein siinä maantielläkin.
Siinä kerran sitten olin yksinäni ja yksi kylän mummuista käveli siitä Vehmaalle päin. Kysyin häneltä, mihin hän menee. Hän sanoi menevänsä Taivassaloon. Minä ihmettelin, että en tiennytkään, että sinne voi kävellen mennä. Oli minulle niin suuri ihmetyksen aihe, että taivaaseen voi noin vain mennä poikkeamaan ja vieläkin muistan maantiellä sen kohdan, jossa silloin sitä kysyin.
Mummu kyllä selitteli jotain, en muista, kuinka se on Vehmaalta mahdollista, ei hän Taivassaloon asti kävellyt, mutta minä vaan ihmeissäni ajattelin sitä taivaan saloon menemistä, vihreyttä näin siinä silmissäni. Taivassalo pitäjänä oli minulle tuntematon.
Jos nyt pitäisi kirjoittaa aine, mitä olisi 50 vuoden päästä, niin mitä siihen laittaisi. Tuntuu, että maailma on valmis. Kaikki mitä tarvitaan, voidaan tehdä ja kehittää heti, ei ole asioita, joita kehiteltäisiin 50 vuotta, jos jätetään avaruus huomioimatta. Vaikka osattiin unelmoida näköpuhelimesta, eli nykyajan kännykästä, josta näkee vastapuolen kuvankin, ei ollut minkäänlaista ajatusta, että siinä puhelimessa voisi olla kaikki asiat, mitä ihminen käytännössä tarvitsee.
Tietokoneesta työpöydällä ei osattu unelmoida, mutta televisio oli jo kuvitelmissa, eli näköradio. Negatiivisia ennusteita varmaan tulisi, saastumisia, ihmisten sairastumisia yhä uusiin tauteihin. Luonto-ongelmia voisi olettaa olevan tulossa, maanjäristyksiä, sateita, tulvia, myrskyjä ja nälkääkin, mutta mitä positiivista uutta voisi keksiä koskemaan tavallista ihmistä. Ehkä siihen tarvitaan taas lapsi ja lapsen mielikuvitus kirjoittamaan aine, millaista voisi olla 50 vuoden kuluttua.
Jukka Vapola