Vaikea kuvitella, että tämä dinosaurusmaisia ääniä päästävä, herkkujen ja lelujen sekä jatkuvan rapsuttamisen perään oleva pikkupeto on sukua sudelle, niin riippuvainen se ihmisestä on. Ihminen päättää – periaatteessa – mihin aikaan koira syö, lenkkeilee tai leikkii, tosin kaikki koiranomistajat tietävät, että oikeasti päätöksen tekee koira.
Tammikuussa 2022 ilmestyneessä Tiede-lehdessä kuvaillaan, kuinka ihmiset taivalsivat jääkauden mammuttiaroilla ja heillä oli jo silloin seuranaan kookkaita alkukoiria. Susi kesytettiin pian sen jälkeen, kun ihminen uskaltautui ensimmäistä kertaa kylmään pohjolaan. Mitä tapahtui, että koirasta kehittyi koko perheen juustoasiantuntija ja tassumaisteri?
Erään teorian mukaan ihmiset vähensivät kilpailua riistaeläimistä siten, että he etsivät susien pesiä ja tappoivat pennut. Muita ystävällisempi pentu saatettiin kantaa kainalossa kotiin lasten iloksi. Toisen teorian mukaan susi kesytti itse itsensä, koska sudet olivat vain pieniä petoja valtavien luolaleijonien, hyeenojen ja karhujen hallitsemassa maailmassa. Ihmisten ruoantähteiden syöminen oli niille turvallinen tapa hankkia evästä. Vähitellen susista muovautui vahtikoiria.
Teoriat ovat osin ongelmallisia, koska metsästäjä-keräilijät liikkuivat pitkiä matkoja, eivätkä jättäneet tähteitään samoihin paikkoihin. Tuon ajan ihmiset ottivat myös muita villieläimiä lemmikeikseen, mutta yksikään niistä lajeista ei ole kesyyntynyt suden tavalla koiraksi.
Joka tapauksessa noin 15 000 vuotta sitten ihmisten seurana kulki koira, joka oli kokonsa perusteella kesytetty pienten susien joukosta. Koira oli kooltaan melko lähellä nykyistä cockerspanielia. DNA-tutkimusten mukaan ne olivat jo melko läheistä sukua nykykoirille, eivät enää niinkään kookkaille alkukoirille.
Koiralajien kirjo kasvoi siinä vaiheessa, kun viljelijät tapasivat metsästäjä-keräilijöitä ja koirat sekoittuivat jälleen uusiksi roduiksi. Koirarotujen määrä räjähti kuitenkin vasta 1800-luvulla, kun luotiin tarkat rotumäärittelyt esimerkiksi ulkonäön ja luonteenpiirteiden perusteella. Tälle vuosituhannelle tultaessa rotuja on jo liki 400. Pitkäaikaisen jalostuksen perusteella nykyiset koirarodut eroavat toisistaan enemmän kuin minkään muun lajin yksilöt.
Luin maaliskuussa Helena Telkänrannan tuoreen Millaista on olla koira -kirjan. Kirjassa koottiin yhteen useita tutkimustuloksia suden ja koiran matkasta sekä nostettiin esille esimerkiksi koiran värinäön erikoisuudet. Terrierilläni on punainen jalkapallo, jota voi jahdata kesäisellä nurmella, mutta tosiaan, koirahan on punavihersokea, joten punainen pallo vihreällä nurmella on hankala havaita.
Telkänrannan kirjassa muistutettiin, että koiran kehitys on pysähtynyt noin neljän kuukauden ikäisen suden tasolle. Kotieläimeksi muuttunut koira on kehittänyt taitoja, joita sudella ei ollut. Sudenpentu tuskin tulisi katsomaan sitä, minkälaiset sukat omistaja jalkaansa laittaa: onko luvassa tennissukat ja päivälenkki (koira voi innostua tulevasta ulkoilusta) vai ohuemmat sukat ja työpäivä (koira voi odottaa henkilökuntaansa töistä kotiin makoillen ja radiota kuunnellen).
Koira on oppinut myös katsomaan omistajaansa katseella, jollaista susi ei hallinnut. Kukapa voisi vastustaa koiran kerjäävää pentuilmettä, kun yrität leikata juustosiivua leipäsi päälle. Koira käyttää myös yllättävän paljon aikaa omistajansa tarkkailemiseen, joten koira on etevä rutiinien tuntija. Liikehtiikö henkilökunta epäilyttävästi? Varminta parkkeerata oven eteen, ettei siitä ainakaan kuljeta koiran huomaamatta.
Jaahas, tietystä laatikosta kaivetaan pussukka, jossa on kynsienleikkausvälineet? Äh, kuinka epäkiinnostavaa. Onneksi kynsien leikkaamiselta voi hetkellisesti välttyä, kun syöksyy piiloon sängyn alle.
Pieniä juttuja, mutta koira tuntee omistajansa yllättävän hyvin. Se jopa opettaa omistajaansa silloin, kun omistaja kuvittelee tilanteen olevan täysin päinvastainen.
Katja Kaartinen
toimittaja