Ville Pernaan pari vuotta sitten ilmestynyt kirja perustuu muun muassa mielenkiintoisiin materiaaleihin Suojelupoliisin arkistoista ja Mauno Koiviston laajasta henkilökohtaisesta arkistosta. Pernaa käsittelee 1970-lukua pitkänä vuosikymmenenä eli tarkastelu alkaa vuodesta 1968 ja päättyy vuoteen 1981.
Radikalismi Suomessa ja Tšekkoslovakian miehitys leimasivat 1960-luvun loppua ja vuonna 1981 päättyi puolestaan Kekkosen aika, kun pitkäaikainen presidentti sairastui ja tilalle tuli perin toisentyyppinen Mauno Koivisto.
Kirjassa käsitellään paljon muun ohella esimerkiksi Teiniliittoa, opiskelijanuorison radikalisoitumista, tiedonvälityksen väriä, vallankumouksen uhkaa ja politiikan käännöksiä suomettumisesta lännettymiseen.
Kirjan nimi ”Pimeä vuosikymmen” kertoo kirjoittajan mukaan siitä, että moni 1970-luvun asia ja ilmiö on tämän päivän silmin kummallinen ja vaikeasti ymmärrettävä, suorastaan pimeä. Ville Pernaa siteeraakin yhtä historian professoria, jonka mukaan ”1970-lukuun pitää suhtautua kuin keskiaikaan”. Ja keskiaikaahan on yleisesti pidetty pimeänä.
Kirjan lukemisen mielenkiintoa lisäsi se, että olen saanut itse elää ja kokea 1970-luvulla niitä monia merkillisiä vaiheita, joita kirjassa käsitellään.
Demokratia ei toiminut suomalaisessa politiikassa 1970-luvulla. ”Presidentin oli pakko olla Kekkonen, mutta tähän lopputulokseen päädyttiin hyvin eri keinoin. Vaalituloksilla ei ollut merkitystä, kun poliittiset hallitukset muodostettiin pääsääntöisesti samalle punamulta- tai kansanrintamapohjalle. Erityisesti kokoomuksen karsastaminen oli merkittävää”, kirjassa kerrotaan. Oli ”yleisiä syitä”, jotka tulivat usein idästä.
Nykyään on vaikea ymmärtää, miten paljon suuri itäinen naapuri Neuvostoliitto vaikutti sekä Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan että maan kansainväliseen suuntautumiseen. Kun Suomi suunnitteli liittymistä läntisten teollisuusmaiden yhteistyöjärjestöön OECD:hen, Neuvostoliiton suurlähettiläs ilmoitti, että Suomen ei pitäisi tässä asiassa ottaa askelia, ”jotka vahingoittaisivat Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita”.
Kun Suomeen oltiin hankkimassa ensimmäistä ydinvoimalaa, Imatran Voima halusi sen lännestä ja avasi tarjouskilpailun. Lopputulos politiikan ja ulkopolitiikan seurauksena on tunnettu: ydinvoimala ostettiin Neuvostoliitosta. Sama toistui ensimmäisten sähköveturien hankkimisessa VR:lle. Eduskunta oli ehtinyt päättää, että veturit pitää tilata työllisyyssyistä kotimaasta. Lopputulos oli, että veturit ostettiin Neuvostoliitosta ”kansallisten etujemme vuoksi”.
Vuosista 1970–71 puhuttiin kirjan mukaan myös uusina vaaran vuosina ja niitä verrattiin sodanjälkeisiin vuosiin 1945–48. ”Kommunisteja tarkasti seurannut Supo raportoi jatkuvasti vallankumouksen uhasta. Maan johdossa Kekkonen suhtautui uhkaan vakavasti”, Ville Pernaa kirjoittaa.
Nykytilanteessa on varmasti vaikea ymmärtää kommunistien näennäistä valtaa ja merkitystä. Erityisesti SKP:n vähemmistön asema oli vahva neuvostotuen myötä ja taistolaiset yrittivät ja osittain onnistuivatkin valtamaan asemia Teiniliitossa ja opiskelijanuorison keskuudessa. Vallankumous ei kuitenkaan toteutunut, sillä ”Sosialisointipyrkimyksillä oli kaiken aikaa ylivoimainen vastustaja edessään: Suomen kansan enemmistö.”
Suomalaisessa yhteiskunnassa nähdään nyt monenlaisia ongelmia valtion velkaantumisesta hoitojonoihin ja vanhusten vaikeuksista koulujen kriisiytymiseen.
Kun nykytilannetta vertaa 1970-luvun Suomeen, on helppo havaita, että moni asia on nyt sittenkin kovin hyvin. Meneillään olevaa vaihetta tuskin nimitetään koskaan ainakaan pimeäksi vuosikymmeneksi.
Matti Jussila
päätoimittaja,
emeritus