Uusikaupunkilainen Iiris Soininen haki naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Seuraavassa hän kertoo mitä kuukaudet armeijassa hänelle opettivat.
Hain naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen velvollisuudentunteen innoittamana puolitoista vuotta sitten. Halusin kehittää ja kasvattaa itseäni ihmisenä sekä osoittaa pystyväni Suomen armeijan koulutukseen. Alunperin halusin suorittaa palvelukseni laivalla, mutta se ei koskaan toteutunut, vaan sain komennuksen Pansioon sotilaspoliisiksi. Aluksi olin pettynyt, mutta tyytyväinen kuitenkin siitä, että pääsin sentään osaksi rannikkolaivastoa, vaikka palveluspaikkani olikin sitten rannalla.
Nyt kun yhdeksän kuukautta kestänyt palvelukseni on päättynyt, ajattelen, että sotilaspoliisiksi joutuminen ei ollutkaan niin huono asia kuin aluksi luulin. Tykkäsin koulutuksesta enemmän kuin ajattelin, vaikka vähän on jäänyt harmittamaan, että normaalisti sotilaspoliisikoulutukseen kuuluva pistoolikoulutus jäi meidän saapumiserältä saamatta.
Sotilaspoliisikoulutuksessa pidin erityisesti voimankäyttökoulutuksesta ja ampumaharjoituksista. Lisäksi metsäharjoituksissa koin olevani verrattain hyvässä asemassa oman vaellusharrastuksen takia. Myöskään pidemmät marssit eivät tuntuneet niin mahdottomilta kuin ehkä aluksi ajattelin, mutta sen sijaan metsässä tetsaaminen oli paikoitellen odotettua raskaampaa.
Epämiellyttävintä palveluksessa oli kuitenkin apupäivystys ja vartiointi, joissa tuli aina reilusti univajetta. Mieleeni on jäänyt erityisesti monet yöt harjoituksissa. Joskus yö vietettiin taivasalla yllättävän hyvin nukkuen, kun taas joskus ei nukuttu ollenkaan, vaan esimerkiksi mentiin neljäksi tunniksi jalkapartioon, josta suoraan toiseksi neljäksi tunniksi poteroon tähystämään.
Yhdessä harjoituksessa meitä oli ryhmässämme niin vähän taistelijoita, ettei edes tarvinnut miettiä kuka lämmittää teltassa kaminaa, kun siellä ei kukaan nukkunut kaikkien ollessa vartiossa.
Myös monia öisiä harjoitteita kulunvalvontapisteellä on jäänyt mieleen. Välillä olin itse tehtävässä kun jotain tapahtui, mutta välillä heräsin teltassa paukkupatruunoiden ääneen, jolloin sieltä tietysti lähdettiin niissä vaatteissa mitä juuri silloin oli päällä. Palveluksen loputtua yhtä meidän joukkuelaista jopa muistettiin kehystetyllä tilannekuvalla, jossa hän oli lähtenyt ilman paitaa pelkällä suojaliivillä talvipakkaseen ampumaan.
Yksi parhaista asioista palveluksessa oli ehdottomasti harjoitusten jälkeinen tunne, kun tunnelmaan sekoittui helpotusta ja onnistumisen tunnetta. Välillä asiaan kuului kyllä myös sotilaskodin antimilla herkuttelu.
Meidän joukkueelle rakentui varsin tiivis ryhmähenki, vaikka olimmekin yksilöinä hyvin erityylisiä ja itsekin omistin moniin verrattuna hyvin erilaisen arvomaailman. Meitä kaikkia kuitenkin yhdisti isänmaallisuus ja voimakas tahto puolustaa omaa maata. Oli hienoa huomata, että kaikki tekivät hommia porukassa tosissaan, vaikka mukana olikin usein pientä pilkettä silmäkulmassa kasvattamaan tunnelmaa.
Naisena armeijakokemukseni ei varmasti kovinkaan paljon eroa miesten kokemuksista, sillä lähtökohtaisesti kaikki oli kokoajan samalla linjalla koko palveluksen ajan. Naisena oli kuitenkin aluksi hieman tottumista suuren miesjoukon jatkuvaan läsnäoloon.
Asepalvelus kokonaisuutena oli lähes sellainen kuin kuvittelinkin, eikä suhtautumiseni siihen muuttunut juurikaan palveluksen aikana. En koskaan ajatellut pyrkiväni armeijassa johtajakoulutukseen, eikä siihen tullut houkutusta missään kohtaa. Pyrin olemaan perussuorittaja ja tekemään minulle osoitetut tehtävät kunnolla.
Vaikka en sinänsä pidä armeijaa elämääni mullistavana kokemuksena, niin jätti se minulle käteen kuitenkin paljon tietoa, taitoa ja itseluottamusta sekä paljon muistoja ajalle kullattavaksi. Lisäksi ehkä itselleni tärkeimpänä, tunnen nyt täyttäneeni yhden velvollisuudentunteen ja voin hyvillä mielin jatkaa elämän muihin haasteisiin.
Iiris Soininen