Tilaisuus oli saavuttanut suuren suosion, jota yli 100 henkilöä silloin aina odotti. (Nykyisin pienimuotoisempana) diakonissat järjestivät erityisen hienosti tilaisuudet.
Silloin oli aiheena isänpäivän alla muun muassa ”Isän ikävä”, josta sai pöytäkunnittain keskustella.
Itse toin esille sotaorpojen isän ikävän. Pöytäkumppanimme oli, nyt jo edesmennyt ystävämme Pyhärannasta sotaorpo Reijo Hola, molemmat kuuluimme Vakka-Suomen Sotaorvot ry:hyn, johon kuuluu myös joukko raumalaisia.
Hola mainitsi muun muassa, että me sotaorvot emme saaneet olla koskaan isän sylissä. Näin oli meidän ja äitiemme kohtalo.
Talvisodassa ja jatkosodassa menetti henkensä noin 90 000 sotilasta. Monet heistä olivat perheellisiä, sotaleskien määrä oli n. 30 000 ja noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi.
2000-luvun alussa alkoi Suomessa sotaorpoyhdistysten perustaminen ympäri Suomen, myös Vakka-Suomen Sotaorvot perustettiin silloin, jäseniä on n. 200 henkilöä. Monet yhdistykset julkaisivat myös kirjoja jäsentensä kohtaloista, niminä mm. “Isän Ikävä”, meillä Vakka-Suomessa kirja,” Hän Lähti”, todella koskettavia kertomuksia.
Isäni katosi kannaksella Kaukjärvellä 16.6.1944, joutui vangiksi Tserpovtsin leirille Neuvostoliitossa ja kuoli siellä jo saman vuoden marraskuussa.
Tämä saatiin tietää vasta noin 2000-luvun alussa kun tiedot tulivat nettiin. Suvun, vaimon ja pojan vuosikymmenten odotus oli ollut turhaa. Aikaisemmin olimme lähettäneet eri tahoille useita tiedusteluja, tuloksetta. Äitini ei mennyt uusiin naimisiin vaan odotti isääni.
Sain viettää kuitenkin hyvän lapsuuden monista puutteista huolimatta. Isäni siunattiin kadonneena vasta vuonna 1956. Isäni nimi oli Helge Helmer Virtanen, s. 30.09.1918
Sotaorvon terveisin,
onnellinen isä ja isoisä Reijo Helmer Virtanen