Sananvapaus on kansalaisen perusoikeuksiin kuuluva oikeus, mutta blogien anonyymeiltä kirjoittajilta näyttää unohtuvan, ettei silti mitä tahansa voi kirjoittaa. Esimerkiksi henkilön halventaminen nimittämällä tai haukkumalla on kunnianloukkaus. Kritiikin pitäisi kohdistua aina asiaan tai asian hoitamiseen, ei itse henkilöön. Perinteisessä mediassa juuri tätä vahditaan. Esimerkiksi lehtemme Tekstarit-palstalla saa arvostella virkamiesten ja poliitikkojen toimintaa, mutta henkilöön kohdistuvia herjauksia ei julkaista. Tätä eroa kaikki eivät tunnu ymmärtävän.
Lyttäävä kirjoittelu blogeissa ja somessa ei ole mitenkään harvinaista. Vastaavaa on ympäri Suomen. Sitä kohtaavat poliittisten päättäjien ja virkamiesten lisäksi myös opettajat, lääkärit ja toimittajat – kaikki julkista työtä tekevät ihmiset.
Blogien ja sosiaalisen median sontamyrskyt ovat jo aiheuttaneet sen, että esimerkiksi osa opettajista jättää puuttumatta lasten tekemisiin, koska pelkäävät vanhempien reagointia. Poliittiset päättäjät ja virkamiehet taas varovat sanomasta mitään julkisuuteen, kun siitä seuraa helposti vain ryöpytystä.
Ruotsissa viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kokemaan häirintään on puututtu paljon reippaammin kuin meillä, mutta meilläkin on alettu herätä ilmiöön. Sisäministeriö julkaisi vuonna 2021 raportin maalittamisen vastaisista toimista. Samalla maalittaminen sai selkeän määritelmän.
Salon kaupunki liitti huhtikuussa työsuojeluohjeisiinsa myös maalittamiseen liittyvän ohjeen (TS 8.5.). Uudessakaupungissakin pitäisi ainakin keskustella siitä, miten virkamiehille ja päättäjille taataan työrauha. Blogeista kun voi päätellä, ettei kirjoitusten takana olekaan aina rivikansalainen, vaan toinen poliitikko.
Teija Uitto