Harri Hertell tuli 2010-luvun taitteessa tunnetuksi aktiivisena lavarunouden edistäjänä, spoken word -artistina, beat-henkisenä kaupungin katujen kuvaajana. Sittemmin hän on siirtynyt kohti pelkistetympää ja tiiviimpää ilmaisua ja herkistynyt kuuntelemaan lähiluontoa.
Kolmas kokoelma Älä häiritse iltaa (2015) on ulkoisesti vaatimattoman näköinen kokoelma, ohut vihkonen, jonka lyhyet ja harkiten asemoidut runot muistuttavat aforismeja, mietelauseita.
Aukeamittain runot muodostavat nelikenttiä, kunkin sivun ylä- ja alalaitaan asemoituina. Tämä houkuttelee lukemaan niitä järjestystä vaihdellen. Runon puhuja vertaa itseään hämähäkkiin, joka aloillaan ollen kärkkyy saalista.
Näennäinen joutenolo onkin ankaraa työntekoa, vaikka nojailemaan kyllästynyt kirves epäileekin runoilijaa työn vieroksujaksi. Kirves -runo saa suuren painoarvon, koska se on yksin omalla sivullaan. Se viittaakin jo seuraavaan kokoelmaan Maisema ennen sadetta (2016), jossa uusi kirves saa kirjoituskoneen epäilemään, onko runoilija sittenkään runouden asialla. Mutta onhan elämässä muutakin kuin runous ja kirjoittaminen – se mistä kirjoitetaan: meri, eläimet, puut, metsä, sade. Sinä. Hän.
Nuoruuden omanvoimantunto saa väistyä uuden elämänvaiheen myötä. Kuunnellessaan vastasyntyneen lapsensa hengitystä puhuja tajuaa ”miten vähän voin vaikuttaa / miten paljon minua tarvitaan”.
Jouni Teittisen Sydäntasku (2019) ei ole helppo teos. Ajatusten hahmottaminen ja lauseiden merkityksen muodostuminen vaativat useita lukukertoja.
Hyvänä esimerkkinä tästä toimii sana “osa”, joka asettuu milloin merkitsemään koneen tai esineen osaa, milloin ihmisen osaa elämässä, ja molempia samaan aikaan. On kuin katselisi kuvakirjaa, josta jokaisella katselukerralla huomaa kuvassa jotakin uutta.
Keskeinen teema kirjassa on suhde omaan lapsuuteen sekä unien, muistojen ja todellisuuden välinen suhde. Et ehkä itse muista lapsuuttasi mutta se muistaa sinut. Se kysyy, oletko todella se, jota sinuksi kutsutaan. Mikä on sinun osasi?
Nina Rintalan Merenalaiset hulmuavat osat (2023) tutkailee merta elementtinä ja ekosysteeminä sukeltamalla mereen, muuttumalla osaksi merta. Vakavat ja ahdistavat asiat liukuvat lukijan sisään musta huumori kyytipoikana, kuten runossa Surffipummit:
“Rantavesien pienet eliöt surffaavat / muoviroskan kyydissä valtameriin. Surffaavat täydellä innolla / kohden uutta elämää, nauttivat vauhdista maininki kerrallaan, / mutta luonnon tasapaino heilahtaa, muovinen perhosefekti…”
Runossa “Myrkky aiheuttaa sietämättömän tuskan” luetellaan erilaisten merenelävien saalistus- ja puolustautumisvälineitä, luonnon luomia, joita ihmisen tulee varoa. Mutta kenen oikeastaan pitäisikään varoa ja mitä? “Rantaviiva on vaaran raja, / pahuus ei asu meressä, / ei, se tulee maata pitkin / kahdella jalalla.”
Mutta runot rohkaisevat myös toisenlaiseen ajattelumalliin: oman elämän, ajan kuluttamiseen niin, että kokisimme meren lapsen tavoin välittömästi: “Sukellan / viileä vesi tuntuu / kyljissä, reisissä / vesi / nuolee / maiskuttaa // – – // en tahdo olla muuta / kuin leipäkivi / joka viskataan / mereen.”
Uudenkaupungin pääkirjaston tämän kuun lukuvinkit kokosi kirjastonhoitaja Lauri Seutu.