Perinteinen puujulkisivun laudoitus on lyöty kiinni suoraan rakennuksen runkoon, eli vuorilaudoituksen takana ei ole tuuletusrakoa. Tämä rakenne on täysin toimiva tänäkin päivänä, kunhan muistetaan valita oikea maali julkisivun pintaan.
Nykypäivänä suositellaan jätettäväksi uuden laudoituksen taakse ilmarako, josta sisältä kulkeutuva vesihöyry pääsee tuulettumaan ulkoilmaan. Tämä onkin erittäin toimiva ja ainoa vaihtoehto, kun käytetään muovisideaineisia maaleja. Vanhaa julkisivua ei kuitenkaan tarvitse purkaa muutoksen vuoksi.
Puutalot maalattiin pitkään joko pellavaöljymaaleilla tai keittomaaleilla, jotka päästävät vesihöyryä lävitseen. Maalit valmistettiin useimmiten työmaalla jokaiseen kohteeseen sopiviksi koostumukseltaan ja sävyltään. Teollisiakin maaleja oli saatavilla mutta menekki oli vähäisempää. Maalarin ammattitaitoa arvostettiin ja heillä olikin hallussaan valtava tietotaito.
Talven mittaan tuli lueskeltua Panu Kailan teosta ’Kesällä töitä teki maalari’ jossa hyvin seikkaperäisesti käydään läpi maaliteollisuuden murros kun muovisideaineiset maalit syrjäyttivät lähes täysin perinteiset öljy- ja keittomaalit. Onneksi Suomessakin oli maalitehtaita, jotka muutoksen keskellä edelleen uskoivat öljymaalien toimivuuteen ja sinnikkäästi jatkoivat vanhoilla resepteillä. Tieto ja taito perinnemaalien valmistamisesta siis säilyi.
Lateksi pelmahti maailman tietoisuuteen jo 1800-luvun puolivälissä ja Pariisin maailmannäyttelyssä olikin tarjolla monenlaista kumipuunnesteestä valmistettua tuotetta; kuminveneitä, koruja, kävelykeppejä ja hiekkasirotteinen julkisivupäällyste, lateksimaalin esi-isä. Varsinaiseksi julkisivumaaliksi lateksi muuntui vasta lähes sata vuotta myöhemmin, kun vesiliukoinen maali tuli markkinoille The Glidden Companyn toimesta 1948.
1900-luvun alkupuolella maaliteollisuuteen rantautui myös muut muovisideaineiset maalit, ensimmäisenä alkydit. Muoveihin suhtauduttiin intohimoisesti ja niiden oletettiin ratkaisevan kaikki ongelmat. Ensimmäisenä valmistuivat kotimaiset alkydisisämaalit 1938 Tikkurilan tehtaalla. Seuraavaksi syntyivät synteettiset lakat. Teollisten, synteettisten tuotteiden etu oli samanlaisuus, tietyn erikoisammattitaidon tarpeen poistaminen. Teollistaminen laski hintaa, loi työpaikkoja ja helpotti maalaustyötä. Markkinat olivat auki!
Muovisideaineiset maalit olivat helppoja, jolloin myös kotimaalarikin onnistui. Pohjatöitä ei juurikaan tarvittu – maalattiinhan usein vanhan pellavaöljymaalin päälle tai puhtaalle puulle ja rappaukselle. Ohenteena oli vesi, joten maalia pidettiin miellyttävänä käyttää ja ympäristöystävällisenä.
Maalit kuivuivat nopeasti ja ne kestivät hyvin kulutusta. Jopa liian hyvin kuten pian kävi ilmi. 60-luvulle päästessämme olivat kaikki suuret maalitehtaat jo siirtyneet valmistamaan erilaisia puunsuoja-aineita sekä muovisideaineisia maaleja. Vaikka maalit olivatkin vesiohenteisia eivät ne suinkaan olleet myrkyttömiä vaan aiheuttivat useita vakavia sairastumisia ja jopa kuolemia.
Suurimmat ongelmat alkoivat paljastua 80-luvulla. Puujulkisivut, joissa ei ollut ilmarakoa alkoivat lahota nopeasti, rappauspinnat rapistuivat vauhdilla. Syitä etsittiin rakenteista, ei maalista. Olihan vian pakko olla rakennetekninen, vaikkakin pinta on pysynyt hyvänä 200 vuotta perinteisellä öljymaalilla, mutta vaurioitunut 10 vuodessa uuden maalipinnan jälkeen.
Maalien koostumus on muuttunut vuosikymmenien aikana ja nykyään markkinoilla myydään myös hengittäviä muovisideaineisia maaleja. Näiden toimivuus tullaan parhaiten näkemään muutaman vuosikymmenen päästä. Perinteisten maalien käyttökokemukset ovat jo satoja vuosia vanhoja. Niiden toimivuutta ei tarvitse miettiä. Muovisideaineiset maalit levittävät ympäristöönsä myös mikromuoveja. Joten täysin ympäristön ystäviä nekään eivät ole.
Valitkaamme ulkomaalimme tarkkaan seinärakenteen mukaan. Väärää maalia ei olekaan vaan valitsemalla oikea maali oikeaan paikkaan saadaan paras lopputulos. Ja huoltakaamme maalipintoja. Säännöllinen pesu ja paikkamaalaus pitää pinnat kunnossa!
Elsi Lehto
Korjausneuvoja,
Uudenkaupungin Vanhat Talot