Elettiin 1990-luvun loppua varsinaissuomalaisella maaseudulla, lähellä sekä Uudenmaan että Kanta-Hämeen rajaa, kun meille kotiin soitettiin, että kyläkauppaan tarvittaisiin apulaista, joka tarvittaessa ajaa nurmikot ja täyttää maitohyllyt.
Koska kauppa on lopettanut jo noin 25 vuotta sitten ja toinen kauppiaistakin poistunut jo ajat sitten vehreämmille maille, voin paljastaa, että palkkaus ei välttämättä noudattanut minkäänlaisia yleisiä sopimuksia.
Yleensä sain päivän päätteeksi käteeni jonkinlaisen setelin, mutta sen arvo vaihteli täysin kauppiaan mielialan mukaan. Joskus olin kantanut kaljakoreja jyrkkiä portaita pitkin peläten, että kompastun ja sain jonkun niistä pienemmistä markkaseteleistä. Joskus olin ajanut päältäajettavalla ruohonleikkurilla pari tuntia ja tienannut enemmän.
Mutta enpä osannut puolustaa arvoani, koska luulin, että näin on tapana toimia. Ehkä valitusintoani myös vähensi se, että sain vapaasti hakea jätskiä pakastealtaasta ja ruokailu järjestyi aina talon puolesta.
Kesästä jäi kuitenkin positiivinen mielikuva ja ennen kaikkea sain ensikosketuksen työelämään. Seuraavina vuosina kesät kuluivat muun muassa mansikoita poimien ja klapikonetta käyttäen. Hetken ehdin myös koota ja pakata puhelimia, kunnes löysin toimittajan työt.
Nykyisessä työssäni työajat ovat melko joustavia, mutta vaikka saatan muuten olla perusluonteeltani laiska, niin töissä olen aina kunnioittanut kelloa. Saavun töihin ajallaan, kirjaan tunnit ylös ja olen sovituissa paikoissa hieman etuajassa.
Mediasta saa aina tasaisin väliajoin lukea, miten ”nykynuorille” työetiketti on täysin tuntematon käsite. Aamulla alkava työskentely on ylivoimaista ja töissä oma puhelin kiinnostaa enemmän.
Puhelimen käyttöä sinänsä ei voi aina tuomita, koska hyvin monessa työssä puhelin on työväline, mutta siitä puhelimesta löytyy myös kello, jonka opettelun pitäisi tapahtua jo viimeistään alakoulussa.
Enemmän olen huolissani ihmisten keskittymiskyvystä. Ja tämä ei koske ainoastaan nuoria, vaan myös aikuisilla ihmisillä huomio herpaantuu hämmentävän nopeasti.
Miten ihminen, joka on tottunut siihen, että kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä oppii olemaan työelämässä? Töissä nyt vain tulee usein tilanteita, kun pitää odottaa jotakin tai jotakuta.
Töissä pitää myös usein noudattaa ohjeita, joskus jopa kirjallisia. Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että jopa yliopiston opiskelijoille kirjan lukeminen on liian työlästä, koska on totuttu vain katsomaan videoita tai lukemaan hyvin lyhyitä tekstejä.
Kuten usein, median nostamat aiheet ovat yksittäisiä ja kärjistettyjä. Nuorten joukossa on edelleen paljon osaavia ja sääntöjen mukaan eläviä tulevaisuuden toivoja.
Kun nuorista puhutaan, tupataan ajattelemaan, että kyllä he sitten ymmärtävät tai sopeutuvat, kun varttuvat. Mutta mitä jos tilanne onkin toisin päin ja meidän edellisten sukupolvien tulee sopeutua nuorten maailmaan?
Tämän hetken eläkelaskuri kertoo, että pääsen eläkkeelle joskus 69–70-vuotiaana eli töitä pitäisi tehdä vielä kolmisenkymmentä vuotta. On hyvin vaikea kuvitella, että työni on 30 vuoden päästä edes etäisesti samanlaista kuin nyt.
Ehkä jään eläkkeelle työyhteisöstä, jossa aika on suhteellinen käsitys ja vapaa-aika on työtä tärkeämpää. Ehkä työ koostuu nopeista pyrähdyksistä vailla suurta päämäärää, mutta jotenkin vain työt tulevat tehdyiksi.
Risto-Matti Kärki
tuottaja