Televisio teki vasta tuloaan, joten leikit keksimme itse kavereitten kanssa. Ja niitä suurissa ikäluokissa riitti. Kerättiin kaikkea mahdollista. Postimerkkejä, vanhoja kolikoita tai tikkuaskin etikettejä. Hienointa olivat kahvipaketin pahviset kuvat. SOK:n kahvissa seikkaili Joonas ja Pauligilla oli eri automerkit. Kasvien keräily oli pakollista, mutta helppoa kun vaaditut 80 löytyi omasta pihapiiristä.
Keväisin lumien sulettua seikkailu metsissä vei kaiken sen ajan mikä koulusta ja maatalon töistä liikeni. Ekat variksen munat hain alle 10-vuotiaana. Pari vuotta myöhemmin ostin viikkorahoillani Paavo Voipion ”Linnut värikuvina” -kirjan. Siitä opin lajien määrittelyä, tietoa lintujen pesäpaikoista ja -munien väreistä. Luin, että Suomessa on lähes 300 pesivää lintulajia ja linnun munien keräily (tieteellisiin tarkoituksiin) sai vauhtia.
Eräät lintulajit (varis, harakka, varpunen ja erityisesti räkättirastas) olivat lainsuojattomia. Niitten pesiä vanhemmat suorastaan kannustivat rikkomaan – ne kun verottivat mansikka- ja marjapuskia.
Pikkulintujen pesät saivat olla sen sijaan rauhassa. Niistä otettiin teelusikalla varovasti yksi muna kokoelmaan, jottei lintua hylkäisi pesäänsä. Munien keräilyn tekniikkana oli kiivetä puuhun (jos ei ollut oksia, silpattiin – jotkut käyttivät tolppakenkiä ja tai löivät nauloja runkoon) mukana pipo. Siihen pantiin munat ja pipo suussa kavuttiin alas.
Toki tiesimme, että pikkulintujen pesillä käyminen oli luvatonta. Jatkuva pelkomme olikin, milloin riistapoliisi ilmestyy, kunnes selvisi, ettei sellaisia näillä tienoilla edes ollut. Nyt taitaa kaikkien lintujen häirintä pesimäaikaan olla kiellettyä.
Jostain syystä – ehkä olin ketterä, tyhmänrohkea tai kiipijäluonne – olin se, joka kiipesi korkeimpien mäntyjen latvassa oleviin pesiin. Pari kertaa muistan pudonneeni puusta oksan katkettua kovaa ja korkealta – onneksi pehmeälle mättäälle. Joskus työntäessäni kättä käenpiian pesäkoloon kuulin kovaa sihinää. Voi olla, että lintu itse siellä äänteli, mutta joku tapasin pesässä myös kyyn munia syömässä.
Linnun munien vaihtokauppa oli vilkasta. Itse sain vesilintujen munia vaihdossa serkultani Pentti-Oskarilta, joka liikkui Taivassalon saaristossa. Ainakin munan koossa voitin, kun sain silkkiuikun munan vaihdossa Suomen pienimmän linnun eli hippiäisen munaan. Joitain lintuja (kurki ja kattohaikara Saksassa) kunnioitin niin, etten niitten munia hakenut, vaikka tiesin kurjen pesän paikan Umprinjärvellä.
Räkätti pesii yhdyskunnissa. Pesiä saattoi olla kolmekin samassa puussa. Niitä heiteltiin alas paitsi jos niissä oli jo poikasia. Räkätin munia kertyi 1 000, jolloin lopetin laskemisen. Harakan pesä taas on niin taiten tehty katollinen risukasa, etten niitä raaskinut rikkoa. Harakka ja varis ovat älykkäitä lintuja ja niin varovaisia, ettei niitten ampuminen onnistunut muusta kuin navetan sontaluukusta.
Eräänä keväänä otin variksen ja harakan poikaset kasvateiksi. Tein niille pihan perälle kanaverkosta ison häkin. Stressiä tuli niitten ruokkimisesta kun piti juurikkaitten harventamisen ja heinätöitten tauoilla kaivaa kastematoja. Tuli syksy ja alkoi koulu. Päästin linnut vapauteen, mutta huonostihan siinä kävi. Ne olivat niin kesyjä, että jäivät pihalle raakumaan ruokapaloja. Kunnes yhtenä päivänä niitä ei näkynyt missään. Arvasin heti, minne kasvattini olivat kadonneet. Kun ne maalla koettiin ”pahan ilman linnuiksi”, isä oli päästänyt ne päiviltä.
Voi olla, ettei nykyisessä tehoviljelyssä luontoa huomioida. Jos keväisin näin pellolla kuovin, töyhtöhyypän tai muun linnun pesän jätin sen paikan äestämättä. Nyt kuovin huutoa enää harvoin kuulee, kottarainen ja moni peltolintu on kadonnut. Puhumattakaan vesilinnuista, joitten munia ja poikasia minkit, oravat ja lokit verottavat.
Sitten tuli vuosi 1962, tulin mopoikään ja radiosta kuului the Beatlesin ”She loves you” ja ”All my loving”. Lintujen pesiä enemmän alkoi kiinnostaa rautalankamusiikki – ja varsinkin tytöt. Ne veivät mennessään, eikä paluuta ollut!
Tarmo Kangas
Kirjoittaja on entinen nuori
Kalannin Kylähiidestä