Tuhannet virolaiset pakenivat kotimaansa diktatuuria jatkosodan vuosina. Usein tie vapauteen kulki ensin Suomenlahden yli Helsingin itäpuoliseen saaristoon. Myöhemmin monien matka jatkui länsirannikolle.
Näin tapahtui esimerkiksi Orunurmen perheelle, joka päätyi Putsaareen ja löysi sieltä turvasataman Sammaliston perheen luona.
– Se oli ihana kesä, ihania ihmisiä. Ei tarvinnut pelätä, muisteli perheen tytär Lille , joka vieraili Putsaaressa 78 vuotta myöhemmin viime kesänä.
Virolaisten vaiheista kertoivat merellisessä illassa asiaa tutkineet Mikael Martikainen ja Eero Haapanen .
Virolaisten pakolaisuuden mielenkiintoisuutta lisää se, että asiaa on tätä ennen tutkittu varsin vähän. Eero Haapanen on julkaissut aiheesta pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan ”Pako yli Suomenlahden” , jossa on uutta tietoa runsaasti.
– Löysin mielenkiintoisia tietoja kansallisarkistosta valtiollisen poliisin papereista. Niissä oli usein perin paljon tietoa meren yli tulleista. Kirja julkaistiin viime vuonna myös viroksi ja se on saavuttanut sielläkin paljon mielenkiintoa. Kaikkiaan Suomenlahden yli Suomeen tuli vuosina 1940–44 noin 5 000 henkilöä. Heistä noin 3 000 oli Suomenpoikia eli Suomen armeijassa taistelleita. Muut olivat henkilöitä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin ja vaaraan saksalaisten viranomaisten kanssa tai pelkäsivät uutta neuvostomiehitystä, hän kertoi.
Kyse oli ihmisten salakuljetuksesta ja sitä harjoittivat suurelta osin aiemmin pirtun salakuljetuksen parissa toimineet. Heillä on kokemusta ja käytössään sopivia veneitä.
– Yksi tärkeitä toimijoita oli Jakob Vaarman poikineen. He asettuivat Pirttisaareen Porvoon edustalla. Siitä muodostui tärkeä etappi ihmisten salakuljetuksessa. Pirttisaaren kautta tuli Suomeen tuhansia ihmisiä, Eero Haapanen kertoi.
Toinen tärkeä etappi oli hänen mukaansa Sipoossa sijaitseva Trutlandetin saari, jolle virolaiset antoivat nimen ”Lillsaar”.
Toiminta oli Eero Haapasen mukaan hyvin organisoitua ja järjestelmällistä.
– Yleisperiaatteena oli se, että ”Yö on pitkä ja rannikko on pitkä”. Salakuljetusveneitä odotettiin usein kilometrien päässä rannasta ja tarkka aika oli vain muutamien tiedossa.
– Ihmiset maksoivat matkasta Suomeen suuria summia, jopa vuoden palkkaa vastaavan määrän. Virossa oli silloin käytössä niin sanottu Saksan itämarkka, joka oli arvoltaan pian pelkkää paperia. Salakuljettajat investoivat saamansa rahat usein veneisiin, hän sanoi.
Suomen armeija auttoi usein virolaisia pakolaisia, mutta se tapahtui epävirallisesti, jotta ei ärsytettäisi saksalaisia.
Orunurmen kalastajaperhe asui Jumindan niemellä Tallinnasta itään. Neuvostovallan myötä yksityisomistus kumottiin, kalastajat joutuivat kalastuskolhooseihin, veneet otettiin valtiolle ja paljon muuta. Saksalaisvalta ei tilannetta parantanut, vaan silloin alkoivat pakko-otot armeijaan.
– Myöhäissyksyllä 1943 perhe päätti paeta Suomeen. Tarkoituksena oli olla vain muutama kuukausi, ehkä vuosi. Lehmä, kanat ja possut annettiin naapurien hoitoon, Mikael Martikainen kertoi.
Kovan myrskyn vuoksi perhe joutui jäämään Pranglin saarelle ja vain Boris -isä pääsi veneellään Suomeen ja jäi Trutlandetiin koko talveksi. Myöhemmin perheen noutaminenkin Virosta onnistui ja Orunurmet päätyivät Putsaareen Uuteenkaupunkiin.
Putsaaren kesä oli perheen muistoissa onnellista aikaa, kalastettiin omiin tarpeisiin ja tehtiin rakennustöitä.
Suomen ja Neuvostoliiton välisen aselevon myötä syksyllä 1944 virolaisille tuli pelko luovuttamisesta. Orunurmen perheen kesä Putsaaressa päättyi 20.9. kello 18, jolloin perhe lähti veneellä toisen virolaisen perheen kanssa kohti Ruotsia. He päätyivät Öregrundiin ja sieltä karanteenileirille.
– Pakolaisten elämä oli vaikeaa. Oli kieliongelmia, asuntopulaa ja muita hankaluuksia. Kalastaja Boris Orunurm teki Ruotsissa lopulta yli 30 vuotta kestäneen uran Boråsin tekstiilitehtaalla, Mikael Martikainen kertoi.
Perheen vuonna 1936 syntynyt tytär Lille palasi viime kesänä Putsaareen 78 vuoden jälkeen. Vierailu oli lämminhenkinen ja mukana oli myös Mikael Martikainen, joka tekee televisiodokumenttia virolaisten tiestä vapauteen Suomen kautta.
Matti Jussila
