Jätän ajatusten ulkopuolelle toimintatavan, johon on nyt lähdetty.
Itse olen pitänyt aina tauluja jotenkin surullisen ja masentavan oloisena, ehkä johtuu värityksestä. Olen kuullut myös asiat, joista ne kertovat, mutta silti ne eivät tahdo oikein ilmiantaa niitä ajatuksia, joita taiteilija on ajatellut eri tapahtumista. Ehkä silloin 30 vuotta takaperin kristinopin asiat olivat vielä vähän tunnetumpia yleisön keskuudessa kuin nyt, siis ollaan vielä kauempana perusasioista.
Kaipaan enemmän väriä, iloa, toivoa ja lohtua antavia teoksia, jotka ehkä paremmin sopisivat nykyiseen kirkon strategiaan. Mielestäni ei teosten tarvitse olla ikuisesti paikallaan, vaan on niitäkin voitava vaihtaa. Mielelläni katsoisin vaikka joka toinen vuosi vaihtuvaa kristillistä taidetta, jos vaan olisi mahdollista! Sitä asiaa en ymmärrä, että jos niillä on sakraalinen tausta, miksi niiden laittaminen toiseen ympäristöön desakralisoi ne.Eikö se ollutkaan taiteessa sisällä?
Asioista voidaan olla monta mieltä ja se pitää myöskin sanoa.Sen ymmärrän, että kirkosta halutaan erota jos kirkon oppi tai kiistat eivät enää sovi maailmankuvaan, mutta jonkun tällaisen materiaalisen asian tai kulttuurin muutoksen takia eroamista en ymmärrä. Silloin tuo suhde on kyllä ennestäänkin jo hatara.
Toinen asia jota en ymmärrä on se, että miksi minunkin pitäisi pitää jonkun taiteilijan teoksista sen takia, että hän on palkittu ja kuuluisa, vaikka ne eivät silmääni miellyttäisi.
Tämä tietenkin kertoo asiantuntemattomuudesta. Taiteilija aina kuitenkin laittaa teoksiin omaa itseäänkin ja sieluaan, joten hän on aina alttiina eri katsomuksille, se on vain hyväksyttävä.
Lilja Laiho-Virtanen
seurakuntalainen