En muista omaa ensimmäistä kertaani, enkä sitäkään, kun olen ensimmäistä kertaa pyytänyt anteeksi tarkoittaen sitä, mutta todennäköisesti en ole tuolloin tiennyt mitä se tarkoittaa.
Voin kuvitella hetken, jolloin olemme sisarusten kesken heitelleet toisiamme Nakke Nakuttaja -kansioilla naamaan, ja vanhempamme ovat laittaneet meidät pyytämään toisiltamme anteeksi. Sitten asia on ollut sillä selvä, eikä taikasanan sisältöä tai toimintaperiaatetta ole sen kummemmin avattu.
Jos anteeksipyynnössä olisi kyse katumuksen tai häpeän ilmauksesta, olisi yksinkertaisempaa sanoa vain, että häpeän tekojani. Jos olisi tarkoitus sanoa, että haluan hyvittää tekoni ja opetella olemaan parempi ihminen, niin sitten kannattaisi sanoa niin.
Ero syntyy ehkä siitä, että toisin kuin esimerkiksi katumuksen ilmaiseminen, anteeksipyyntö on prosessi, joka vaatii toteutuakseen kaksi ihmistä. Katua voi yksin hikikomerossa, mutta anteeksipyynnön vuoksi on kohdattava toinen ihminen ja ikäänkuin heitettävä pallo hänelle, jotta hän voisi ratkaista tilanteen antamalla anteeksi. Tunnusomaista anteeksipyynnölle on siis se, että kyse on vuorovaikutustilanteesta, jossa tilanteen herruus luovutetaan toiselle.
Julkinen anteeksipyyntö on käytäntö, jossa tämä vuorovaikutusehto toteutuu vajavaisesti. Kun pyydän naapurin Pentiltä anteeksi, että olen syönyt hänen omenoitaan, on olemassa konkreettinen Pentti, joka voi ratkaista tilanteen antamalla minulle anteeksi. Mutta kun Riikka Purra pyytää anteeksi rasistisia kirjoituksiaan, ei ole sellaista yksittäistä tahoa, joka voisi antaa tai olla antamatta hänelle anteeksi. Ratkaisematon tilanne jää vain odottamaan unohtumistaan jonkinlaiseen ikuisen epämääräisyyden tilaan, mutta nyt on hei pyydetty anteeksi ja voidaan mennä eteenpäin.
Ei julkisessa anteeksipyynnössä ole useinkaan kyse kontrollin luovuttamisesta toiselle, vaan päinvastoin pyrkimyksestä kontrolloida sitä mitä muut ajattelevat. Se on yksi julkisuuden hallinnan keino. Toisaalta juuri hallitsematon julkisuus saattaa ajaa ihmisen ikävään ahdinkoon, josta anteeksipyyntö tarjoaa ulospääsyn.
Tällöin tulee mieleen aikojen alusta saakka Suomen kouluissa toistettu operaatio, jossa opettaja ”ratkaisee” kiusaamistilanteen pakottamalla kiusaajan pyytämään kiusatulta anteeksi. Hampaiden välistä suhahtaa sori, opettaja julistaa asian loppuunkäsitellyksi ja seuraavalla välitunnilla lätty lätisee. Rituaali on taas suoritettu sääntöjen mukaisesti, eikä mikään koskaan muutu.
Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho on kirjoittanut blogissaan muun muassa näin: ”Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko siitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino.” Halla-aho ei ole vielä pyytänyt anteeksi vanhoja kirjoituksiaan. Hän ei ole myöskään suostunut irtisanoutumaan niistä.
Minulle on aivan sama pyytääkö Halla-aho anteeksi. En kaipaa keneltäkään ketunhäntä kainalossa soperrettuja soreja tai muita julkisia katumusrituaaleja, jotka tarjoavat suorittajilleen mahdollisuuden jatkaa puhtaalta pöydältä tuhoisan arvomaailmansa pönkittämistä. Kaipaan sitä, että ihmiset lakkaisivat olemasta väkivallalla hekumoivia venkoilevia rasisteja, ja ennen kaikkea kaipaan sitä, että ihmiset lakkaisivat äänestämästä sellaisia päättäviin asemiin.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja