Rantakadun varrella, nykyisessä osoitteessa Rantakatu 25, toimi nahkatehdas jo 1800-luvun ensimmäisinä vuosina. Nahkatehtaan oli perustanut Längelmäeltä kotoisin ollut Joonas Uskelin , jonka vaimo oli nimeltään Anna-Liisa .
Joonas-nahkurin kuoltua, leski Anna-Liisa avioitui nahkatehtaan kisällin Joonas Kandolinin kanssa. Joonaskin kuoli ja samoihin aikoihin tapahtui myös se kaupungin viimeinen suuri tulipalo vuonna, jossa tämän tontin rakennukset paloivat.
Korttelin uudelleenjärjestelyn jälkeen tämän tontin, joka oli neljännes koko Puskoi-korttelista, omisti nyt leskirouva ja nahkatehtaan omistaja Anna-Liisa Kandolin.
Uusi puinen asuinrakennus valmistui pian tulipalon jälkeen Rantakadun suuntaisesti ja sen länsipuolelle valmistui hirsinen nahkatehdasrakennus. Anna-Liisa avioitui vielä kolmannen kerran, nyt nahkatehtaan rengin Lauri Koskisen kanssa. Laurista tuli nyt nahkatehtailija. Myös hän ehti kuolla ennen Anna-Liisaa, joka jäi siis jo kolmannen kerran leskeksi.
Vuodesta 1888 lähtien nahkatehtaan omistajana oli Karunasta kaupunkiin muuttanut Karl Engman , joka kolmen vuoden kuluttua myi tehtaan hänellä työnjohtajana toimineelle Viktor Evert Grönroosille (myöhemmin Lehtola).
Hän oli alan taitonsa hankkinut nahkurina muun muassa Turussa, Pietarissa ja Tallinnassa. Samainen Lehtola osti vuonna 1917 myös kaupungissa toimineen toisen nahkatehtaan, Ylisen- ja Blasieholmankadun kulmassa sijainneen entisen Erhard Ertmanin tiilisen nahkatehtaan.
Vuonna 1908 Lehtola rakennutti tiilestä vanhan puisen tehdasrakennuksen länsipuolelle, Rantakadun varrelle uuden kaksikerroksisen tehdasrakennuksen. Voimakoneeksi tehtaalle hankittiin samalla höyrykone, joka sijaitsi rakennuksen alakerrassa.
Höyrykone tuotti paitsi lämpöä rakennukseen, myös lämmitti vettä liotusammeisiin. Tehtaan toisessa kerroksessa oli kaksi korkeaa huonetta, joissa nahat kuivatettiin ja kiillotettiin.
1900-luvun alussa tehtaalla oli noin 20 työntekijää ja tehtaan oma myymälä toimi Uudenkaupungin lisäksi myös Turussa. Nahkojen lisäksi myytiin muun muassa oman tuotannon kenkiä ja kintaita.
Lehtola kuoli 1920-luvun alussa ja tehtaan toimintaa jatkoi yritys, jonka omistajina oli neljä tamperelaista nahkuria. 1930-luvulla tehtaan tuotantoa monipuolistettiin ja nykyaikaistettiin. Tuohon aikaan päivän aikana käsiteltiin jopa 300 lampaannahkaa.
Vuonna 1936 ilmestyneessä Uudenkaupungin Sanomien kirjoituksessa kuvailtiin työtä tehtaalla mm. seuraavasti.
Raa´at vuodat upotettiin ensin likoamaan pihalla oleviin suuriin vesisäiliöihin, sitten ne nostettiin ja kalkittiin, jotta villa ja lihat irtosivat nahasta. Nahat liotettiin vuorokauden ajan parkitsemisaineessa, josta aiheutui myös se haju, jota monet ovat muistelleet tuossa kohtaa Rantakatua haistelleen.
Tämän jälkeen nahka ohennettiin koneellisesti, liotettiin ja rasvattiin. Tiilisestä nahkatehdasrakennuksesta nahat siirrettiin pihan poikki matalaan piharakennukseen, jossa nahat haudattiin sahajauhoihin vuorokaudeksi. Tämän jälkeen nahat venytettiin, pehmennettiin ja värjättiin. Nahat naulattiin muotoonsa ja annettiin kuivata.
Nahkatehtaan toiminta päättyi 1950-luvun alussa. Mitä muuta tontilla ja sen rakennuksissa on vuosikymmenten aikana ollut, siitä riittää kirjoitettavaa vielä seuraavaan sarjan kirjoitukseen.
Kirjoittaja Mari Jalava on Uudenkaupungin museon johtaja.
