Siihen taloon me serkut keräännyimme kesiksi. Ei ollut muita huvituksia kuin mielikuvituksemme. Herkkua olivat mamman lätyt ja ämpärissä liotetut näkkileivät. Puutarhakeinu oli juna Turkuun, ja vinttikomerossa asui mörkö.
Mammani, äidinäiti, Emma Lusina rakasti kukkia. Sisällä pidettiin vain ruukkukasveja, mutta Limperin emännän tullessa visiitille, saimme napsaista kaksi punaista neilikkaa maljakkoon.
Puutarhakauppoja ei ollut olemassakaan, vaan mamma kulki pikkuisen kottikärryn ja lapion kanssa etsimässä taimia. Erityisesti häntä kiinnostivat rohtokasvit. Koiruohoa käytettiin yleisesti flunssaan, ja koiruohokaffen nimikin pelästytti sairaat terveiksi.
Siinä elämässä kukat olivat tärkeitä kuin perheenjäsenet, ja emännän arvo oli kiinni kukkasista ja niistä keskusteltiin enemmän kuin sairauksista. Jokainen kasvatti kukkansa siemenistä tai pistokkaista. Taikauskon mukaan parhaat piti varastaa. Emäntä poistui siksi aikaa huoneesta, että mamma sai livautettua laukkuunsa juuri näpistämänsä oksan. Taimetkin kaivettiin pihoilta muka salaa.
Lapsuuden kesät Hiulla olivat yhtä satua. Sananjalkojen uljas heimo oli keijujen kaupunki. Raparperin lehdet olivat esiliinoja, hattuja ja sateenvarjoja. Voikukkien lehtiä tarjoilimme silakoina ja kuravelliä rusinasoppana.
Ihailimme kaikkia kukkia, siankärsämöitä, pietaryrttejä, apiloita, mesiangervojen morsiushuntuja, poimulehtien ”vekkihameita” Mutta hämmästykseksemme ne eivät kelvanneet aikuisten pöydälle. Vasta Armi Ratia julisti luonnonkukat seurapiirikelpoisiksi. Hän täytti Karhu-hillopurkit näyttävästi kaisloilla, heinillä, pietaryrteillä, päivänkakkaroilla. Moni pöyristyi, että rikkaruohoja sisälle!
Pyöräilin Hiulta hautausmaalle katsomaan pappani hautaa. Se oli silloin vielä alaston, karu hiekkakumpu. Pappa-parka, ei yhtään kukkaa, kauhistelin. Keräsin kimpun koiranputkia ja asetin ne haudalle säilykepurkkiin. Kotona Emma Lusina otti kamferttia. Että koiranputkia haudalle! Kehtaatkin, kakara! Seuraavana päivänä perhe kiisi hautausmaalle istuttamaan pelargonioita.
”Olen matkalla / hiljaisen kiven alle / kuuntelemaan / mitä asiaa varpusella on minulle”, runoili Olavi Ingman.
Anna aivojen levätä. Unohda algoritmien velhomaailma.
Kuuntele lintujen lörpötyksiä ja kivien puhetta. Katsele kukkia. Ihaile pilviä. Keskustele perhosten kanssa. Ymmärrä lantakuoriaisia. Anna pikkukalojen näykkiä varpaita.
Muistatko, miltä maistuivat metsämansikat ruohonkorressa?
Pirkko Arstila
vapaa toimittaja