Uudenkaupungin seurakunnan kirkkoneuvoston päätös myydä taiteilija Hannu Väisäsen teokset kasvoi nopeasti valtakunnalliseksi uutiseksi. Tapauksesta kerrottiin iltapäivälehdissä asti ja paikalliset keskustelukanavat täyttyivät mielipiteistä.
Seurakunnan keskiviikkona järjestämällä info- ja keskustelutilaisuudella pyrittiin laimentamaan kohua ja tuomaan esille tosiasiat. Tilaisuus kiinnostikin kovasti ja paikalla oli vajaa sata osanottajaa. Alustukset ja käyty keskustelu oli vilkasta ja asiallista ja antoi päättäjille mietittävää, suuntaan mutta myös toiseen.
Alkupuheessaan kirkkoherra Juhana Markkula toppuutteli noussutta kohua ja totesi, että lopullisia päätöksiä ei ole. Kirkkoneuvoston yksimielisessä päätöksessä tosin todetaan, että teokset myydään ja annettiin kirkkoherralle ja talouspäällikölle valtuudet myynnin organisoimiseen.
Päätöksestä on tehty neuvostolle oikaisuvaatimus, joten sitä ei voida toimeenpanna ennen uutta käsittelyä. Markkula myös totesi, että käynnissä on seurakunnan arvoesineiden kokonaisinventointi. Hän on myös itse jonkin aikaa vapaalla virastaan ja arveli, että lopullinen päätös jää siksi todennäköisesti vuodelle 2024.
Markkula myönsi, että päätöksen valmistelu ei sujunut hyvin. Asian on tullut esille aktiiviseurakuntalaisten parista, mutta ehkä niitä seurakuntalaisia, jotka ovat teoksiin tyytyväisiä, ei valmistelussa tarpeeksi huomioitu.
Teokset hankittiin reilu 30 vuotta sitten uuteen seurakuntakeskukseen avoimen kilpailun perusteella. Hankinnan valmistelleen taidetoimikunnan puheenjohtajana toiminut Anja Savolainen kertoi miten Väisäseen aikanaan päädyttiin.
– Teemana oli usko, toivo ja rakkaus. Halusimme tunnetun taiteilijan töitä ja loppusuoralla olivat Leena Luostarinen ja Hannu Väisänen. Luostarisen ehdotus oli synkkä. Väisäseltä saimme hahmotelmat, mutta lopullisten töiden värimaailma oli hieman erilainen.
Savolainen sanoi, että alun perinkään teokset eivät avautuneet kaikille ja esillä oli toivomus, että taiteilija tulisi niistä itse kertomaan. Se ei kuitenkaan jostain syystä toteutunut, kun Väisänen asui jo Pariisissa.
Väisänen taas ihmetteli omassa videopuheenvuorossaan, että miksi häntä ei pyydetty kertomaan tauluista, jos ne on koettu vaikeiksi. Jonkinlainen tiedonkatkos aikanaan on siis tapahtunut.
Väisänen oli myös pettynyt, koska häneen ei oltu päätöstä valmisteltaessa yhteydessä. Hän sai tiedon myyntipäätöksestä vasta monen mutkan kautta.
Hän myös kritisoi seurakuntaa viihteellisyydestä, se on hänen mielestään kyllästynyt aikanaan hankittuihin teoksiin ja haluaa tilalle jotain uutta ja virkistävää.
– En tarkoituksella tehnyt vaikeita töitä. Taiteen, myös kirkkotaiteen tehtävä on haastaa ihmistä. Töitä ja koko seurakuntakeskusta on kritisoitu siitä, että sieltä puuttuu risti. Risti voidaan toki lisätä, jos on vain siitä kysymys.
Valitettavasti Väisäsen videon puheääni oli niin heikko, että osa hänen ajatuksistaan jäi epäselväksi.
Keskustelu lainehti yleisestä taiteen ymmärtämisestä konkreettisiin ehdotuksiin. Monissa puheenvuoroissa painotettiin sitä, että teokset on aikanaan hankittu osaksi nykyistä ympäristöä eikä niitä voi poistaa ilman, että koko tila menettää jotain ominaista.
Heikki Palmu muisteli vastaavaa parinkymmenen vuoden takaista taidekiistaa, jossa Aimo Lautalan siunauskappelissa olleet työt palautettiin hänelle ja silloinkin keskustelu oli kiivasta.
– Ikävää silloin ja nyt on se, että julkinen keskustelu on kovin mustavalkoista ja se, että uhataan kirkosta eroamisella, kun jotain tällaista tapahtuu. Onko seurakunnan jäsenyys tosiaan niin vähäpätöinen asia. Maailma ei ole mustavalkoinen vaan värillinen.
Väisäsen teoksista hän ei saa mitään irti eikä ymmärrä, mitä niissä on. Taiteeseen kuuluu, että joskus teos siirretään muualle. Saman ajatuksen esittivät myös muun muassa Sakari Kluuskeri , kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja Olli Laivo ja jäsen Taija Viljanen .
Teoksia ja niiden nykypaikkaa taas puolustivat muun muassa entiset kirkkovaltuuston puheenjohtajat Aaro Kinnala ja Ilpo Valtonen sekä Ari Hirvonen . Teokset ovat osa kokonaisuutta, jota ei saa rikkoa, he painottivat.
Seurakuntalaisten lisäksi paikalle oli saapunut väkeä kauempaakin. Suhtautuminen teoksiin ja niiden ”ymmärtäminen” oli selvästi suurempaa taideharrastajien ja ammattilaisten keskuudessa.
Rauman taidemuseon intendentti Heta Kaisto ei ollut aiemmin käynyt seurakuntakeskuksessa, mutta sanoi heti ymmärtäneensä, mitä Väisänen oli töillään lähtenyt hakemaan. Hän ehdottikin, että teoksia ei poisteta, vaan tilaa täydennetään, jos siitä on tuntunut jotain puuttuvan.
Taiteilija Valto Vaalikivi taas totesi omana mielipiteenään, että alttariteoksessa on kyllä risti, mutta vaikka katsomme, emme näe sitä, koska emme ymmärrä taideteoksen rakennetta.
Joni Pietiläinen ei ottanut teosten kohtaloon suoraan kantaa, mutta totesi, että taiteen suola on sen tulkitseminen. Valmiiksipureskeltu on helppo ymmärtää, mutta se ei anna katsojalle sitä, mitä itse oivaltaminen tuo.
Keskustelu ei asiaa ratkaissut kuten ei ollut tarkoituskaan. Paikalla olleet päättäjät saivat kuulla mielipiteitä laidasta laitaan ja varmasti niitä tulee vielä lisää ennen kuin asia tulee uudelleen käsiteltäväksi.
Nopeasti siis päätöstä ei nyt olla tekemässä. Siihen mennessä keskustelukin varmaan laantuu ja ehkä esille nousseita ideoita jalostamalla keksitään sopiva kompromissi, jossa ei astuta liikaa kummankaan osapuolen varpaille.
Jussi Arola