Omat kohtaamiseni monien pienten varpuslintujen kanssa menevät tyypillisesti näin. Hyvällä onnella saan painettua mieleeni linnuista jonkin yksityiskohdan, jonka perusteella lähteä selvittämään lajia.
Mielestäni monien lintujen laulut kuulostavat varsin samankaltaisilta. Olen yrittänyt opetella erottamaan molli- ja duurivoittoisen sävelmän toisistaan, sekä tankannut linnunlaulua nauhoitteina. Olen käynyt linturetkillä itseäni osaavampien harrastajien opastamana. Äänien avulla tunnistaminen tuntuu silti osin salatieteen kaltaiselta rituaalilta, jonka taikaa en aivan tavoita.
Harmillisesti moni pieni lintulajimme elää piilottelevaa elämää, erityisesti tähän aikaan vuodesta. Kun keväällä oli tärkeää julistaa hyvää pesimisreviiriä muille linnuille, keskittyvät linnut tällä hetkellä muihin asioihin. Osa lajeista kasvattaa toista tai kolmatta pesuettaan, toiset ovat jo tekemässä lähtöä etelään.
Ennen muuttomatkaa linnut tankkaavat ravintoa ja huoltavat höyhenpukunsa kuluttavan pesimisen jälkeen. Vielä keväällä väriloistossa hehkuneet koiraslinnut ovat nyt vaatimattomamman värisiä. Ulkonäkö voi olla ränsistynyt. Luontoretkellä kohtaa keskikesällä erityisen paljon ”pieniä ruskeanharmaita palleroita”, kun aikuiset linnut vaihtavat sulkapukuaan ja kesän poikaset vasta kasvattavat omaansa.
Kesällä lintujen tunnistamisharrastus voi turhauttaa. Ystävälläni on hyvä vinkki, jota kannattaa oikeastaan soveltaa minkä tahansa lajiryhmän opetteluun. Kerralla kannattaa tutustua muutamaan itselle uuteen lajiin. Vasta sitten kun lajit ovat käyneet tutuiksi, voi siirtyä seuraaviin.
Erityisen tärkeää perusteellisuus on syötäväksi kerättävien marjojen, sienien ja villiyrttien opettelussa. Hitaasti hyvä tulee.
Kasvit tunnistaa usein parhaiten kukinta-aikaan. Onneksi Suomen lyhyessä kesässä on koko ajan useampia lajeja kukassa. Omaa lähiluontoa oppii vähitellen tuntemaan laji kerrallaan.
Pian huomaa odottavansa innolla kevään ensimmäistä pihapiiriin palaavaa kirjosieppoa, kesäistä mesiangervon kukintaa tienvarren tutussa mutkassa ja syksyn mukanaan tuomia suppilovahveroita suuren siirtolohkareen tuntumassa.
Pikkulintujen parvi jää nyt tunnistamatta. Voisin kaivaa esille kännykän ja käyttää apuna joitain monista näppäristä tunnistussovelluksista. Tai vähintään napata kiireisesti pari valokuvaa avuksi myöhemmälle tutkailulle.
Haluan kuitenkin nauttia siitä mitä näen ja koen. Aina ei tarvitse luokitella tai määritellä luontoa, jotta se tuntuisi arvokkaalta. Toisinaan tärkeintä on olla läsnä. Jatkan matkaani ilahtuneena arkisesta kohtaamisesta pienten lintujen kanssa.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala