Omasta oppivelvollisuuden ensimmäisestä päivästä on yli 20 vuotta, mutta se tuntuu eiliseltä. Olen ollut aina pieni lapsi, muttei kovin kaukaa tarvitse syynätä persjalkaisia sukujuuriani, kun ymmärtää, etten vain satu olemaan poikkeus säännössä. Söin vähän, mutta kasvoin ja kehityin hiljalleen, ja normaalisti.
Yhteen kasvuvaiheeseeni kuului, että ruokavalioni niukkeni joksikin aikaa entisestään. Olin siitä onnekas lapsi, ettei asiasta tehty numeroa, ei edes kodin ulkopuolella. Maailma ei loppunutkaan, ja sain omaan tahtiini maistella ja siten totutella uusiin makuihin. Suhtautumiseni ruokaan on terve ja voin tänä päivänä huoletta mättää naamaani melkein mitä tahansa. Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita.
Omanikäisteni ja minua vanhempien kertomukset omista kouluruokailuista ovat toisinaan hirveää kuunneltavaa. On pakotettu syömään ruokaa, joka ei ole syystä tai toisesta maistunut, ja on istutettu yksin ruokalassa. Tilanteesta on tällä tavoin toimimalla tehty lapselle häpeällinen ja nöyryyttävä.
Ei liene yllätyksellistä, jos sanon, että jokainen näitä tarinoita kertova kokee ruokailujensa vain hankaloituneen. Arkipäiväisestä tilanteesta on tullut epämiellyttävä ja ikävä. Heidän ruokasuhteissaan on luonnollisesti yksilöllistä vaihtelua; joillain terve suhtautuminen ruokaan ja ruokailutilanteisiin on palautunut myöhemmin aikuisiällä, mutta joillain ei ollenkaan. Ruokavalio saattaa olla niukka ja yksipuolinen, tai on tiettyjä ruokia, joita ei pysty yökkäämättä edes ajattelemaan.
Kuvittelin, että tällainen syömään pakottaminen olisi jo kaivettu syvälle kuoppaan ja jätetty kasvamaan horsmaa, mutta järkytyksekseni olen saanut kuulla, ettei näin olekaan. Yhä edelleen kouluissa puututaan lasten annoskokoihin, sekä heidän syömiseensä.
Vaikka aiemmat otannat ovat vain minun ja läheisteni omia kokemuksia, myös tutkimukset ovat samalla sivulla havaintojeni kanssa. Huonot kokemukset ruokailutilanteista hankaloittavat lapsen suhtautumista ruokaan, ja pahimmillaan sillä on vuosien seuraukset.
Ideaalitilanteessa lapsi oppii hiljalleen kuuntelemaan omaa kehoaan ja kylläisyydentunnettaan, kun saa ottaa ruokaa itse. Jos ruokaa aikuisen toimesta väkisin tuputetaan ottamaan ja syömään enemmän, on lapsen hankala itse oppia, millainen annos on hänelle itselleen sopiva. Erään tutkimuksen mukaan aikuinen saattaa koota jopa neljäsosan enemmän ruokaa lautaselle, kuin mitä lapsi itse ottaisi ja söisi.
Lapsen vastahakoiseen syömiseen tai syömisen niukkuuteen on yhtä monta selitystä ja syytä kuin on lapsiakin. Toisella taantumus liittyy kasvuvaiheeseen, kuten itselläni, joku toinen taas saattaa vältellä syömisestä johtuvaa ikävää tunnetta, esimerkiksi liian täyttä vatsaa, jos on aiemmin kilttinä syönyt aikuisten pyynnöstä enemmän kuin olisi tarvinnut.
Syömisen vaikeuteen voi liittyä myös aistiyliherkkyyttä. Ovatpa syyt missä tahansa, on aikuisen tehtävä tukea ja kannustaa, ja tehdä ruokailusta rento ja mutkaton, lapselle miellyttävä arkinen tilanne. Se ei kuitenkaan synny pakottamalla tai tuputtamalla, eikä lasta syyllistämällä.
Sanni Artiola
Kirjoittaja toivoo ruokarauhan lisäksi kehorauhaa ja maailmanrauhaa