Aiemmin maamyyränä tunnettu kontiainen on erikoistunut elämään maan alla. Sen sylinterin mallinen vartalo ja karvattomat, lapiomaiset eturaajat kynsineen soveltuvat hyvin maanalaisten tunneleiden kaivamiseen sekä niissä liikkumiseen.
Kontiainen saalistaa ravinnokseen lieroja ja muita selkärangattomia. Se siirtää kaivamansa maan tunneliverkoston suulle. Nämä multakeot saattavat olla luonnossa ainoa merkki kontiaisen esiintymisestä.
Monet pienet jyrsijät ja ketterät näätäeläimet kiipeilevät mielellään puissa. Osa löytää puista suojaa. Metsähiiri saattaa tehdä pesänsä korkealle puunkoloon. Petoeläimet puolestaan saalistavat puissa pesiviä lintuja. Näätä tai lumikko voi tehdä pahaa jälkeä pihapiirin linnunpöntöissä.
Kenties luontevimmin puissa eläviä lajejamme ovat orava ja liito-orava. Orava on päiväaktiivisena ja helposti ihmisiin tottuvana lajina useimmille tuttu. Kiipeileehän se näkyvästi pihapuissa ja näpistelee talvisin lintujen ruokintapaikoilta ruokaa itselleen. Näätäeläinten tapaan myös orava syö tilaisuuden tullen lintujen munia ja poikasia.
Liito-orava on vielä oravaa paremmin sopeutunut elämään korkeuksissa. Puissa kiipeilyn lisäksi tällä yöaktiivisella lajilla on litteä häntä sekä etu- ja takajalkojen väliin muodostunut ihopoimu. Näiden avulla se pystyy liitelemään puusta toiseen useita kymmeniä metrejä. Liidon aikana se pystyy muuttamaan suuntaansa ja ohjailemaan kulkuaan.
Liito-orava on harvoja ilmassa liikkuvia nisäkkäitä, sillä ilmatila on enemmän lintujen ja hyönteisten valtakuntaa. Suomen luonnosta löytyy kuitenkin nisäkkäitä, jotka ovat kehittyneet elämään ilmassa.
Lepakoilla eturaajojen sormiluut ovat venyneet ja niiden välillä on ohut nahkakerros. Kokonaisuudesta muodostuu taiturimaiseen lentämiseen soveltuvat siivet. Yöaktiiviset lepakot viettävät päivät suojaisissa luolissa, rakennuksissa tai puun koloissa. Ne pitävät takajalkojen kynsillä kiinni lepopaikkansa katosta ja nukkuvat pää alaspäin roikkuen. Useat lepakkolajit ovat sosiaalisia ja elävät löyhissä yhdyskunnissa.
Nisäkkäissämme on ilman valloittajien lisäksi myös vesielämään sopeutuneita lajeja. Monikin maalla elävä nisäkäs hakee ravintoa myös vedestä, vaikka viihtyykin valtaosan ajastaan maalla.
Hylkeet ovat sopeutuneet viettämään suuren osan elämästään pinnan alla. Niiden raajat ovat muodostuneet vedessä uimiseen sopeutuneiksi eviksi, joista ei juuri ole apua maalla liikkumisessa. Hylkeiden lisääntymiselle jäätalvet ovat ratkaisevassa asemassa – poikaset kun syntyvät jäälle.
Selkärankaiset, tasalämpöiset ja eläviä poikasia synnyttävät nisäkkäät ovat ihmisille kaikista läheisintä sukua. On mykistävän hämmästyttävää, millainen monimuotoisuus löytyy näinkin läheltä elämän sukupuusta.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala