Ihmisillä on luontainen tarve nimetä ja luokitella kaikkea vastaan tulevaa. Vuosituhansien ajan paikalliset asukkaat nimesivät eliöitä mitä mielikuvituksellisimmin nimin. 1700-luvulla biologia tieteenalana mullistui nimeämisen osalta, kun ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné kehitti tieteellisen luokittelun perusteet. Eliöiden luokittelu perustui sen aikaisten tietojen mukaisesti pääasiassa ulkoisiin ominaisuuksiin.
Ryhmien pienin yksikkö, jolla on oma nimensä, on laji. Jokainen laji kuuluu myös johonkin sukuun, eli sillä on lisäksi sukunimi. Tieteellisen nimen ensimmäinen sana kuvaa sukua ja toinen on lajin oma nimi. Kaksiosaisen nimen sai jokainen tieteellisesti kuvattu eliölaji.
Mullistavaa luokittelussa ja nimeämisessä oli se, että ensimmäistä kertaa tietystä eliölajista pystyttiin puhumaan ympäri maailmaa yksiselitteisesti.
Tieteellistä nimeä kuuluu kutsuttavan usein latinalaiseksi tai latinankieliseksi nimeksi. Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Nimet perustuvat suurelta osin latinan sanoihin, mutta mukana on myös muun kielisiä sanoja sekä uudissanoja.
Löytöpaikkansa perusteella uudet lajit saattavat saada paikallisiin kieliin pohjautuvia nimiä. Lajeja voidaan nimetä myös löytäjänsä mukaan tai kunnianosoituksena tunnetuille henkilöille. Esimerkiksi näyttelijä Harrison Fordin mukaan on nimetty amerikkalainen muurahaislaji Pheidole harrisonfordi sekä Andeilta löytynyt uusi käärmelaji Tachymenoides harrisonfordi.
Vuosisatoja sitten perustettu tieteellinen luokittelu on mullistunut suuresti luonnontieteellisen kehityksen myötä. 1950-luvulla eliöiden luokittelussa siirryttiin fylogeeniseen systematiikkaan eli kladistiikkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luokittelussa ja nimeämisessä otetaan huomioon eri eliölajien kehityshistoria.
Ymmärrettävästi hyvin moni eliö onkin vaihtanut ryhmää, kun on selvinnyt, että samantapaiset ulkoiset ominaisuudet eivät välttämättä tarkoitakaan läheistä sukulaisuussuhdetta.
Tieteellisten nimien lisäksi eliöillä on käytössään myös paikallisissa kielissä omat kansanomaiset nimityksensä. Niinpä meilläkin on puhekielessä vakiintuneena karhu eikä Ursus arctos ja keräämme syksyisin sienimetsällä suppilovahveroita eikä Craterellus tubaeformiksia.
Paikalliset vakiintuneet nimitykset voivat joissain tapauksissa olla varsin kiehtovia. Ripsimaatähti on sieni, jonka itiöemän ulkosuojus levittäytyy tähden mallisiksi liuskoiksi. Tihkujortikka puolestaan on harvinaisena Etelä-Suomessa esiintyvä suuri vaaksiaislaji ja ketotuulenlento pieni yksivuotinen ketokasvi.
Mielikuvitukselliset nimet jäävät usein hyvin mieleen, ja kertovat usein jotain sekä eliöstä että sen nimenneistä ihmisistä.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala