Meidän kaikkien olisi pitänyt kokea Mynä-Mynä-maa, sillä jos jotakin, niin iloa ja huumoria tämä kansa tällä hetkellä tarvitsee. Meitä pitäisi ravistella kuin pyryä lumihiutalepallossa. Meistä on tullut totisia torvensoittajia, jotka suhtautuvat kaikkeen vakavasti – etenkin itseensä. Meitä vaivaa oman navan tuijottamisen tauti, jonka sivuoireena on herkkänahkaisuus. Suomesta on tullut Minä-Minä-maa.
Oman navan tuijottamisen tautiin kuuluu, että meitä ei kiinnosta toinen näkökulma. Luemme lehdistä ja sosiaalisesta mediasta juttuja, jotka vahvistavat omaa mielipidettä. Sosiaalisen median algoritmi ruokkii oikeassa olemisen tunnetta. Kun klikkaa juttuja Sanna Marinista tai katsoo kissavideoita, sen jälkeen uutisvirta tarjoaa lisää samankaltaisia juttuja ja videoita. Pian on vaikea muistaa, että maailmassa on myös eri tavoin ajattelevia poliitikkoja ja kissojen lisäksi koiria.
Oma kupla voi hajota, jos siihen tulee säröjä, siksi eriäviä mielipiteitä on vaikea sietää. Meitä ei kiinnosta, miksi joku on eri mieltä, vaan meistä eri tavoin ajatteleva on vain ärsyttävä tyyppi. Emme edes yritä ymmärtää, mitä hän sanoo. Kun vastakkaisen mielipiteen tyrmää heti, ei ole sellaista riskiä, että joutuisi arvioimaan omaa mielipidettään. Toiset voi vain reippaasti leimata väärin ajatteleviksi.
Tämä herkkänahkaisuus on tarttunut meihin kuin purukumi kenkään tai laastarin liima ihoon. Se on takertunut kaikkeen yleiseen keskusteluun. Yksi sanavalinta voidaan tulkita loukkaukseksi, siksi käytämme yhä enemmän kiertoilmauksia. Vanhusta ei sovi sanoa vanhukseksi, vaan puhutaan ikäihmisestä tai ikääntyneestä. Maahanmuuttaja on mieluummin vieraskielinen tai muunkielinen. Ihan tavallisetkin sanat ovat vaarallisia. Tytöistä puhuminen voidaan tulkita tytöttelyksi eikä pojastakaan sovi puhua, ellei ole varma, että poika on cis-sukupuolinen. Kun terveysasema tai päiväkoti suljetaan, kerrotaan, että palveluverkkoa uudistetaan. Ketään ei enää irtisanota, vaan henkilötyövuosia vähennetään. Kun asiat esitetään kiertoilmauksin, ei ehkä synny mielipahaa, mutta on yhä vaikeampi hahmottaa, mistä oikein on kyse.
Kun maailmassa epävarmuus lisääntyy, etsimme turvaa samanmielisistä. Asumme mieluiten alueella, jossa on samankaltaisia ihmisiä ja työpaikalla haemme kahviseuraa ihmisistä, jotka eivät haasta ajatteluamme. Meitä suomalaisia ei yhdistä enää uskonto, ei kasvatus, ei ruoka, ei elintaso, eikä kaikkia edes armeija.
Aki Kaurismäen uusin elokuva Kuolleet lehdet -elokuvassa Suomi näyttää 90-luvun Suomelta. Nainen työskentelee marketissa, mutta työpaikka menee alta. Miehen ongelmana on viina. Vielä 90-luvulla Suomi oli melko homogeeninen maa ja meillä oli pitkälti samankaltaiset arvot.
Minä-minä-maassa me ei olla enää me.
Teija Uitto