Me ihmiset totumme hämmästyttävän nopeasti kaikkeen siihen hyvään, mitä olemme saaneet. Olipa sitä ja tätä meidän elämässämme paljon tai vähän, meitä yhdistää tarve saada vielä lisää. Tuossa tarpeessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jumala on luonut ihmisen eteenpäin pyrkiväksi olennoksi. Niin kauan kuin ihminen on elossa hän haluaa toteuttaa tavoitteitaan. Minkälainen olisikaan hän, joka kokisi saavuttaneensa kaiken tavoittelemisen arvoisen? Ainakin minä vajoaisin helposti silloin surumielisyyteen ja synkkyyteen.
Ongelmaksi uusien asioiden tavoittelu tulee silloin, jos ”Kiitos!” unohtuu. Silloin ilokin kaikkoaa. Ihminen näkee vain ne asiat ja tavoitteet, joita hän vielä ei ole saavuttanut. Ja jos niitä tavoittelee oikein tosissaan, on vaikea iloita ilman niitä. Kaikista jo saamistamme hyvistä asioista huolimatta elämä halvaantuu.
Tulevan sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus kohtaa miehen, jonka tavoitteena oli ollut jo 38 vuoden ajan ehtiä ensimmäisenä Betesdan altaaseen veden alkaessa kuohua. Tekstissä ei kuvailla miehen mielialaa kovin tarkasti. Silti voin aistia masentuneisuutta hänen sanoistaan Jeesukselle: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.”
Jeesus ei kuitenkaan alkanut puntaroida miehen uskon, toivon tai masennuksen määrää. Hän vain paransi miehen sanomalla: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Ja sitten Jeesus poistui paikalta. Ajattelen, että Jeesus tahtoi antaa miehelle aikaa tutustua uuteen elämäntilanteeseensa. Vasta kun mies on ehtinyt kunnolla tajuta, mitä hänelle on tapahtunut, Jeesus tapaa tämän toisen kerran. Mutta vieläkään Jeesus ei ryhdy ulosmittaamaan miehestä kiitollisuutta – varoittaa vain tekemästä syntiä, jotta miehen tilanne ei muuttuisi entistä pahemmaksi.
Meitä kaikkia Jeesus on auttanut lukemattomia kertoja monin eri tavoin. Useimmiten emme kuitenkaan huomaa saamaamme apua – pidämme sitä vain sattumana tai hyvänä tuurina. Toki on tärkeää, että voimme elää onnellista elämää. Kuitenkin vieläkin tärkeämpää on se, että tunnemme Jeesuksen omana Herranamme ja Vapahtajamme. Silloin voimme olla kiitollisia myös keskeneräisinä.
Eero Kuikanmäki
Pyhämaan ja Lokalahden kappalainen