Sisälläni kuolee pieni palanen iloa, kun huomaan ihmisyydessä kunnioittamisen puutteen. Kunnioittaminen. Kuinka moni muistaa sellaista sanaa? Se kätkee sisällensä arvoja ja suoraselkäisyyttä, jotain hyvää ja oikeaa.
Kaikesta taiteesta ei tarvitse tietenkään tykätä, mutta tehtyä työtä pitäisi kunnioittaa. Myös taidetta. Taide on työtä. Taide on usealle myös toimeentulo.
”Kaikki taiteilijat ovat jollain tapaa uskonnollisia. Heidän on pakko, mikäli uskonnolla tarkoitetaan sitä, että elämällä on tarkoitusta ja merkitystä, minkä ainakin minä uskon. Taiteilija ei pystyisi työskentelemään ilman tätä uskoa.” – Henry Moore, brittiläinen kuvanveistäjä.
Taide-sanalla yleensä tarkoitetaan kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa tunnevaikutuksia. Viihde pyrkii tuottamaan useimmiten myönteisiä tunnereaktioita ja samalla viemään ajatukset pois arjen huolista.
Se on kevyttä ajanvietettä. Mutta taiteen tarkoitus on muistuttaa, niin myönteisistä, kuin vähemmän myönteisistä asioista. Taide on viestinnän ja kannanoton väline. Tarvitsemme poluillamme sekä taidetta, että viihdettä.
Taide, kuten teatteritaide, on kuitenkin omaperäisempää ajattelua, peili, sivellin ja omatunto. Historiasta, merkkihenkilöistä ja meistä kertovilla taideteoksilla pyritään tuottamaan elämyksiä ja tapoja katsella kaikkeutta uusin silmin. Taiteen perustehtävä on siten sivistää sydäntä.
Meillä kaikilla on samanlainen sellainen. Mutta. Taide ei ole dokumentti. Se on tulkinta. Kuin maalarin kankaalle maalaama kuva.
Istuin kesäyönä Käätyjärven rannalla ja katselin, miten veden pintaa koristeli läpikuultava usva. Kastepisarat ratsastivat lumpeiden päällä ja matkustivat kohti kukintoa. Keltainen väri kimmelsi yössä kuin majesteettisesti kullattu sipuli. Suljin silmäni. Tunsin äkisti, miten viereeni puiden siimekseen oli saapunut viehättävä vanhempi rouva koiransa kanssa.
Hän kertoi, että iäkäs hauva on aina ollut ystävällinen, eikä aristele ventovieraita – tuo ennakkoluuloton luomakunnan luomus.
Tämä kohtaaminen luonnon ja lempeän henkilön, sekä hänen koiraystävänsä kanssa oli kesäni yksi parhaimmista kokemuksista, kuin taidetta. Eikä sitä voi pyyhkiä pois, sillä arvostan, kunnioitan ja ripustan sen muistojeni alttarille. Sinne, mistä se on aina poimittavissa ja nautittavissa.
Erilaista taidetta on kaikkialla ja me olemme sen yksilöllisiä kokijoita. Niin, kenties hedelmällisintä onkin suvaita ja iloita taiteesta, kuten elämästä.
”Taiteella on vain yksi sääntö, se kuuluu: Katso! Sen suuruus on siinä, että se on tosi; sen pienuus siinä, ettei se voi antaa silmiä.” – J.L. Runeberg, Suomen kansallisrunoilija.
Omistan tämän kolumnin kiitollisena kaikille niille, jotka haluavat kokea suurella sydämellä tehtyä näyttämötaidetta, mikä elävöittää Uudenkaupungin sielua, täällä asuvia ihmisiä. Ja kukapa tietää, ehkäpä ulkopaikkakuntalaisiakin, jotka haluavat rakastua tuntemattomaan. Perinteitä sekä historiaa kunnioittaen – mutta, uusin silmin.
Mikko Rantanen
freelance ohjaaja-dramaturgi