Muinaistulokkaiksi kutsutaan luonnossa esiintyviä kasvilajeja, jotka ovat levinneet ihmisten mukana niin kauan aikaa sitten, että niiden tulosta ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä. Suomessa muinaistulokkaiksi luokitellaan yleisesti 1600-luvun alkuun mennessä saapuneet lajit.
Myöhemmin saapuneita tulokaslajeja kutsutaan uustulokkaiksi. Niitä on usein tuotu viljelykasveiksi, tai ne ovat kulkeutuneet tahattomasti esimerkiksi laivojen painolastimaan mukana.
Nurmilaukka on ruohosipulin ja karhunlaukan lähisukulainen. Kasvia tavataan Suomessa etelä- ja lounaisrannikolla. Lisäksi sitä esiintyy Lounais-Suomessa ja Kaakkois-Suomessa myös sisämaassa. Lounaiset esiintymät seurailevat Kokemäenjokea ja Eurajokea, kaakossa taas Kymijokea.
Nurmilaukka on levinnyt todennäköisesti viikinkien ja muiden merenkulkijoiden mukana. Sitä on käytetty pitkillä merimatkoilla keripukkiyrttinä ehkäisemään C-vitamiinin puutostilaa.
Nurmilaukka on lajina oikeastaan sattuman oikku. Arvellaan, että se on syntynyt jostain eurooppalaisesta kantalajista mutaatioiden seurauksena. Lajin eri puolilla Eurooppaa kasvavilla yksilöillä on keskenään eri määrä kromosomeja. Suomessa lajista on tavattu kasveja, joilla on nelinkertainen kromosomisto sekä kasveja, joilla on viisinkertainen kromosomisto.
Kromosomistojen monimuotoisuus aiheuttaa sen, että nurmilaukka lisääntyy pääasiassa itusilmuista ja sivusipuleista, harvemmin siemenistä. Se on tarvinnut ihmisen apua levittäytyäkseen uusille kasvupaikoille.
Nurmilaukan löytyminen luonnosta voikin tarkoittaa sitä, että paikalla on sijainnut muinoin asutuskeskus tai kauppapaikka. Kasvin hyötykäytön vähentyessä ja ihmisten kiinnostuksen hiipuessa se on nykyään monin paikoin harvinaistumassa.
Eräs Suomesta jo aikoja sitten kadonnut muinaistulokas on vesipähkinä. Matalassa vedessä kelluvan vesikasvin hedelmiä on syöty ja niistä valmistetusta jauhosta on leivottu leipää vuosituhansia ennen ajanlaskun alkua.
Kasvi oli maassamme esiintymisalueensa pohjoisrajoilla, eikä pärjännyt luonnossa ilman ihmisen apua. Sitä toivat mukanaan kivikautiset tulijat. Silloin Suomessa oli nykyistä jonkin verran lämpimämpi ilmasto, ja vesipähkinän hedelmät ehtivät kypsyä kesän aikana.
Tuhansia vuosia luonnosta katoamisen jälkeen hedelmän kovakuorisia osia löytyy arkeologisista kaivauksista. Ne kertovat meille kiehtovaa tarinaa maamme ensimmäisistä ihmisistä.
Hyötykasvien lisäksi monissa muinaistulokkaissa on varhaisia koristekasveja. Luonnosta löytyvät tutut ketoneilikka, päivänkakkara ja hirvenkello ovat kaikki muinaistulokkaita. Useat ihmisten mukana luontoomme levinneet kasvit ovat erilaisia ketojen ja aukeiden kasvupaikkojen lajeja, jotka ovat harvinaistuneet niille sopivien elinympäristöjen vähetessä.
Teksti: Lily Laine, kuva: Maija Karala