En ole ennen käynyt juuri siinä odotushuoneessa, mutta odotan, että siellä on ruudullinen linoleumilattia, jukkapalmu, hailakanvärinen abstrakti taulu ja iso kasa puoli vuotta vanhoja aikakauslehtiä. Kyse on välitilasta, jossa ollessaan ihminen ei ole oikein missään.
Minulla ei ole erityisiä odotuksia tai toiveita sen suhteen, minkälainen odotushuonekokemukseni tulee olemaan. Todennäköisesti minä istun paikkaan, joka on mahdollisimman kaukana muista ihmisistä, sillä niin meidän odotetaan tässä maassa käyttäytyvän. Sitten katson kelloa ja tarkistan vielä, että milloin se minun aikani nyt olikaan, vaikka tiedän hyvin, että se on varttia yli. Kohta vaivun ajatuksiin, jotka katoavat jäljettömiin sillä hetkellä kun kuulen, että minua odotetaan huoneessa kolme.
Odotellessani haaveilen ehkä tulevasta lomamatkasta, jota odotan kovasti. Odotan, että arki varisee yltäni jo lentokentän terminaalissa, ja pölyn alta paljastuu uusi minä, joka on jättänyt stressin taakseen ja antaa itselleen luvan hellittää hetkeksi.
Odotan, että kaikki nämä odotukset ajavat minut tilanteeseen, jossa huomaan hiekkarannalla tai renessanssinerojen maalausten äärellä, että en pystykään rentoutumaan. Lopulta täyttymättömät odotukset ajavat minut käyttäytymään kiukuttelevan ääliön tavoin, ja kohta sekä minä että seuralaiseni odotamme jo kovasti kotiinlähtöä.
En minä ole oikeasti menossa minnekään lomareissulle. Olen vaan täällä kotona, enkä tiedä, onko tämä mitenkään erityisen odottamaton käänne. Kaipaan kyllä lomalle, ja kun tutkiskelen kaipaustani, huomaan kaipaavani tilanteeseen, jossa ollaan tietynlaisessa välitilassa arjen ja reissun kynnyksellä.
Tällainen välitila on esimerkiksi lentokentän terminaali. Kyse ei ole pelkästään siitä, että välitilassa yhteiskunnan yksilöille asettamat odotukset eivät yhtäkkiä olekaan voimassa. On totta kai sydäntä lämmittävää, että ihminen voi juoda kaljaa aamuseitsemältä ilman, että kukaan ihmettelee tai paheksuu, mutta luulen, että pohjimmiltaan kyse on sen hetken suloisuudesta, jolloin jokin on jo alkanut, mutta kaikki on vielä mahdollista.
Jokainen on aina menossa jonnekin ja kaikki odottavat myös pääsevänsä sinne, vaikka perillä odottaa joka kerta tilanne, jossa aletaan vain odottaa jotakin muuta. Vaikka elämän voikin näin ollen ajatella olevan odottamista ja odottamisen elämää, huomaan usein kokevani, että esimerkiksi bussin odottamisen kaltaiset tilanteet ovat elämän tuhlausta. Tässä minulla on seitsemän minuuttia, joilla en voi tehdä mitään!
Asian voi kuitenkin yrittää ajatella niinkin, että se että ei voi edistää mitään asiaa on oikeastaan aika ihanaa. Itse asiassa tapahtumien väliin kertyvät hetket bussipysäkeillä ja odotushuoneissa ovatkin eräänlaisia elämän sekaan kätkettyjä vapauden saarekkeita, joilla kuka tahansa voi lomailla ilman odotusten painoa. Se on tylsä ja lyhyt loma jossain tienposkessa, mutta ei tässä varmaan ole mitään parempaakaan odotettavissa.
Ossi Nyström
vapaa toimittaja