Joskus elämässä tulee eteen polku, joka voi johtaa johonkin ihanaan, jos sitä vain uskaltaa kulkea. Näin kävi Tiina ja Rauno Parkkilalle.
Tiina Parkkila asui Jyväskylässä ja oli kodin vankina. Hän oli vakavasti sairas ja kotisairaanhoidon varassa. Kun sairaus vei kaikki voimat, yksi jäi sentään jäljelle: luovuus.
– Aloin kirjoittaa runoja. Kirjoitin runoja paperille, jotka sitten pudotin lattialle. Päätin, että vielä nousen tästä sängystä, kokoan paperit ja teen niistä runokirjan.
Runoja syntyi nopeaan tahtiin ja kirjaan oli jo riittävästi sisältöä, mutta teoksesta puuttui vielä kansikuva. Tiina halusi kanteen kuvan joutsenesta, koska se sopi hyvin Ajan matkassa -runokirjan teemaan. Keväällä 2020 hän katseli Facebookin luontokuvaryhmässä kuvia ja eteen tuli uusikaupunkilaisen Rauno Parkkilan joutsenkuva.
– Lähetin viestin Raunolle, että saisiko kuvaa käyttää runokirjassani.
Rauno lupasi valokuvan kirjan kanteen. Siitä alkoi heidän viestittelynsä.
Kun Tiinan kunto koheni, hän päätti lähteä Raumalle.
– Olin joskus aiemmin käynyt Raumalla ja ihastunut kaupunkiin. Minulla oli unelma, että kun jään eläkkeelle, muutan Raumalle meren äärelle ja puutalojen keskelle.
Tiina laittoi viestin Raunolle, että voisivatko he tavata Raumalla. Rauno tuli.
Kaksi vuotta sitten Rauno ja Tiina Parkkila avioituvat ja nyt he pitävät jo seitsemättä yhteistä näyttelyä. Raunon luontokuvia ja Tiinan runoja on nähty tänä vuonna muun muassa kulttuurikeskus Crusellissa, Pakkahuoneella, Vehmaan kirjastossa ja Jyväskylässä. Lokakuun ajan heidän yhteisnäyttelynsä Luontokuvia meren ääreltä on esillä Kalannin kirjastossa.
Rauno Parkkilan kuvat ovat tuttuja useimmille, niitä on nähty useassa näyttelyssä, sosiaalisessa mediassa, lehdissä ja Ylen sääkuvina. Tiina Parkkilan runot ovat valmistautumista toiseen runokirjaan, jonka nimeksi tulee Sata kuvaa, tuhat sanaa.
– Se tulee työn alle heti tämän näyttelyn jälkeen. Kirjan kokoamisessa on valtava työmäärä, sitä ei saata ymmärtää, Tiina sanoo.
Hän myöntää, että hänen runoihinsa ja maailmaansa on tullut Raunon mukana täysin uusi vivahde. Ensimmäistä kertaa Tiina on kokenut esimerkiksi sellaisen myrskyn, että se kaatoi hänet maahan.
– Jyväskylässä ei voi kokea sellaista, eikä joutseniakaan ole yhtä paljon kuin täällä, hän kehuu haltioituneena. Tiina on nyt jäänyt eläkkeelle, mutta muuttanut Rauman sijasta Uuteenkaupunkiin Raunonsa luo.
Rauno Parkkilalle myrskyt ovat tuttuja. Yksi näyttelyn kuvista on Pyhärannan Rihtniemeltä, jossa meri velloi ja myrskytuuli oli niin kova, että kaikki varoittivat, ettei Rihtniemeen pidä mennä. Puita kaatui ryskyen. Yhdestä Rauno piti kiinni toisella kädellä ja kuvasi toisella kädellä. Se oli fyysisestikin raskasta, kun kamera pitkän putken kanssa painaa neljä kiloa. Silti kuva on hyvin tarkka, mikä on Raunon kuville tyypillistä.
Tiina kertoo, että Raunon aistit ovat selvästi kehittyneet tarkemmiksi kuin yleensä ihmisillä.
– Yhtäkkiä luonnossa hän sanoo, että tuolla on palokärki, enkä minä ole huomannut mitään. On osattava katsoa, että voi nähdä.
Raunon kuvat tarjoavat katsojille mahdollisuuden nähdä sen, mitä emme kiireissämme muuten ehkä huomaa. Parkkila on kuvannut kahdeksan vuotta hyvin intensiivisesti, käynyt päivittäin luonnossa kuvaamassa.
Nyt mukana kulkevat Tiina ja Pomi -mopsi, joka ei hauku, vaikka lintuja on lähellä.
Tiina kirjoittaa runonsa vasta retkien jälkeen kotona.
– Runot syntyvät kuvia selatessa.
Runoissa on elämänmakua, kuten myös Tiinan kirjoittamissa lauluissa.
Pariskunnalla on aina tekemistä, sillä myös Rauno kirjoittaa, Tiina myös soittaa pianoa ja maalaa.
– Jokainen päivä, kun herää, on lahja, hän muistuttaa.