Vuonna 1981 käyttöönotetussa Pohitullin palloiluhallissa (nyk. Uusikaupunki Areena) pelataan sen historian viimeistä kokonaista koripallokautta. Uuden areenan on määrä valmistua alkuvuodeksi 2025. Lähes kaikilla uusikaupunkilaisilla on muistoja Pohitullista, olivatpa ne sitten kouluun, omiin tai lasten harrastuksiin tai vaikkapa juuri koripalloon liittyviä. Poharissa on koettu hienoja voittoja ja karvaita tappioita – kruununa edelleen kevään 1990 koripallon Suomenmestaruus.
Kuten kirjoitukseni aloittaneessa, fanien toimesta jälleen uuteen kukoistukseen ja sille kuuluvaan arvoonsa nostetussa, hienossa UU Voittaa -kappaleessakin lauletaan, Pohitullissa on oma henkensä. Juttelin Korihaiden toiminnanjohtaja Raimo Rantasen kanssa uuden hallin valmistumisesta, ja Raimo heitti pilke silmäkulmassaan, että Pohitullin hengen siirtäminen uuteen halliin onkin sitten isompi juttu ja oma haasteensa. Miten ja millaisessa laatikossa se tapahtuu?
Jäin miettimään asiaa ja kysyin siitä myös itseltään, vuoden 1990 kultajoukkueen kapteenilta, Erkki Saaristolta, joka Gerald Lee Sr:n ohella on se toinen kahdesta ukilaispelaajasta, jonka pelinumero roikkuu ”jäädytettynä” Pohitullin katossa. Eki, jos joku, tietää, mistä Pohitullin hengessä on kyse.
”Kyllä se Pohitullin henki syntyy siitä, että on pieni ja kompakti tila. Se on itseasiassa aika viihtyisä ja kiva pelata kotijoukkueelle. Pelaajat tulevat lähelle katsojia ja katsojat pääsevät ikään kuin osallistumaan peliin. Parhaimmillaan Pohitulli on todellinen koti sinä iltana, kun matsi on”, Eki pohti.
Juuri tuo kompakti tila lienee iso syy Pohitullin spesiaaliin tunnelmaan. Uudessa areenassa se väkisinkin muuttuu, kun jo nykyiset vaatimukset turvaetäisyyksistä pelikentän ympärillä muuttavat asetelmaa. Sekä Saaristo että Rantanen mainitsivat kuitenkin myös toisen seikan, joka ei ole kiinni pelihallin arkkitehtuurista.
Henki syntyy myös siitä, kun pelaajat kentällä antavat kaikkensa ja tekevät parhaansa. Kyllä uusikaupunkilaisyleisö sen huomioi. Rantanen vahvisti, että jo viime kaudella yleisö hyväksyi ja jopa arvosti myös tappiopelejä, kun joukkueella oli koko ajan kentällä yritystä ja meininkiä.
Oma koripallokatsomonautintoni koostuu kahdesta tärkeästä osa-alueesta. Tietysti itse koriksesta ja ottelutapahtumasta kokonaisuudessaan – kuvaa, ääntä, tuoksuja ja tunteita pitää saada kokonaisvaltaisesti aistia ja hengittää. Mutta yhtä lailla myös niistä ihmisistä, jotka tapahtumaan saapuvat. Korismatseissa tiedän aina törmääväni tuttuihin. Aivan oma lukunsa tässäkin on Pohitulli. Ekin sanoin, parhaimmillaan Pohitulli on kuin koti.
Juniorina otteluihin tultiin sellaiset 45 minuuttia etukäteen, jotta saatiin varmasti hyvä paikka päätykatsomon punaisilta penkeiltä (tosin toimitsijana hyvä paikka oli aina odottamassa kentän laidalla), ja ehdittiin seuraamaan alkuverryttelyä ja kaikkea muuta pelin ympärillä. Nykyään aika ei tahdo riittää kaikkien tuttujen kanssa kuulumisten vaihtamiseen.
Tilalla on merkityksensä, mutta ihmiset kentällä ja katsomossa sen hengen luovat – tiimityöllä. Parhaimmillaan sekä pelaajat että yleisö omalla panoksellaan ruokkivat toistensa energiavarantoja. Tässä meillä kaikilla Pohitullin ja aikanaan uuden pelihallin kävijöillä on oma tärkeä palasemme huolehdittavanamme. Nähdään Poharissa!
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Poharin kasvatti Lohjalla